Sadeviikko

Normaalisti sadepäivät ovat mielestäni välillä ihan mukavia. Voi rauhassa puuhailla sisällä kaikkia niitä juttuja, joihin ei muuten ole ollut aikaa. Tyypillisesti kokkailen jotain erikoista tai luen jo unohtunutta kirjaa. Näin ajattelin nytkin tiistaina kaikkien ennusteiden luvatessa sadetta koko päiväksi, joten katselin rauhassa muutamia elokuvia ja kokkailin kämppikselle italialiastyylisiä lämpimiä voileipiä. Keskiviikkokin meni sateen jatkuessa vielä osittain samaa rataa, mutta viimeistään torstaina alkoi ottaa päähän, että sade ei vain yksinkertaisesti katkea lainkaan. Hiljalleen oli vain pakon edessä hyväksyttävä kastumisen olevan oleellinen osa yliopistolle pyöräilyä kastuneiden silmälasien tuoden lisäjännitystä ei pelkästään minulle, mutta ilon jakamisen hengessä myös muille tienkäyttäjille.

Vihdoin lauantaina ollessani jo mökkihöperyyden partaalla aurinko vihdoin näyttäytyi jumalaisen kirkkaine säteineen ja syöksyin kouluprojektit hyläten naapurin turkkilaispoikueen kanssa kilpaa pihalle. Päätin käyttää tarjoutuneen tilaisuuden pyöräretkeen Rotterdamin suunnalle, jossa on asutuksen kannalta hieman väljempää. Reissu olikin varsin hauska maaseudun ja omakotilähiöiden vuorotellessa. Mielenkiintoisimpia nähtävyyksiä reissulla olivat Rotterdamin lentokentällä juuri ennen paikalle saapumistani tapahtunut pieni lento-onnettomuus ja lähempää Rotterdamia löytämäni tuulimylly, joka lienee toistaiseksi komein näkemäni. Reissun hauskin osuus oli varmaan kuitenkin paluumatkalla, kun innostuin polkemaan vähän enemmän fillarillani, jossa nyt suunnilleen kaikki osat pitävät eriasteista nitinää heilumisen ohessa. Lujaa sillä joka tapauksessa pääsee, joten jossain vaiheessa ohitin kovalla metelillä huippukamoilla ja melko hauskalla ilmeellä varustetun maantiepyöräilijän. Nöyryytys oli ilmeisesti melko kova, koska jouduin pieneen kilpa-ajoon, joka oli valitettavasti luovutettava kolmen mummo-optimoidun vaihteeni loppuessa kesken.

No nyt on sunnuntai ja sade luonnollisesti jatkuu taas. Ehkä tätä muutaman päivän taas kestää hauskan lauantain voimalla. Samalla voi vaikka käyttää ajan seuraavalla viikolla odottavaan tenttiin lukemiseen – melkein kirja jo avattu

Kotimaa kun taakse jäi…

Suomi on ulkomaalaisista jotenkin tavattoman kiinnostava maa. Siitä yleensä tiedetään suurin piirtein kylmyys, mitä vasta naureskelimme Urugualaisen Martinin kanssa, jonka tavallisesti oletetaan vastaavasti makaavan rannalla kookosmaitoa juoden. Tyypillisesti minulta kysellään täällä Suomen lumitilanteesta ja halutaan kuulla miten elämänmeno siellä kaukana pohjoisessa jään keskellä sujuu. Mitä Suomesta sitten laulun sanojen mukaan pitäisi kertoa ja mistä olla ylpeä? Yleensä kertoilen, että onhan sitä välillä vähän kylmä ja pimeä, mutta kesällä taas vastaavasti lämmintä ja valoisaa. Tottakai mainitsen ohimennen Suomen upean luonnon ja harvan asukastiheyden erotuksena Euroopan tiheyteen. Kauempaa tulleille saatan vielä intoutua kertomaan Suomen pingviinit syöneistä jääkarhuista ja katsoa missä kohtaa uskottavuus loppuu. Tyypillisesti tämä kuitenkin eroaa Keski-Euroopalaisten lähestymistavasta maahansa, joka pohjaa enimmäkseen historiaan. Olen täällä ollessani saanut johdatusta Ranskan historiaan viimeisen kahden tuhannen vuoden ajalta ja kuullut Italialaisten hallitusten kootut kämmit 30 vuoden sisällä. Samaten, kun mainitset Hollantilaiselle Rotterdamin modernista arkkitehtuurista, voit odottaa 3 sekunnin sisällä valistusta Saksalaisten osuudesta vanhojen talojen puuttumiseen.

Historiajutut eivät sinänsä ole mikään yllätys, sillä historiaa on tunnetusti vanhoilla Euroopan valtioilla valtavasti ja Suomella hieman vähemmän. Kiinnostavinta on kuitenkin oikeastaan puhua nykypäiväisistä asioista muiden vaihtarien kanssa. Keskustellessa eurooppalaisten kanssa on mielenkiintoista huomata, kuinka moni on täällä itseasiassa vaihtamassa kotimaataan pelkän vaihto-opiskelujakson asemasta. Etelä-Italiasta kotoisin oleva tuttuni on käytännössä pakotettu lähtemään Eurooppaan töiden perässä ja pitkälti sama tilanne tuntuu olevan Kreikassakin. Erikoisempaa kantaa taas edustaa Ranskan tuttavuuteni, joka yksinkertaisesti ei suostu palaamaan takaisin Sarkozyn ollessa vallassa. Kaikki heistä ovat kovasti ylpeitä kotimaansa kulttuuriperinnöstä, mutta ovat syystä tai toisesta todenneet elinmahdollisuuksien olevan paremmat jossain muualla. Palatakseni alkuun, parin kuukauden aikana kokemani perusteella suomalaisten kannattaa joulupukin ja tuhansien järvien ohella olla ehkä eniten ylpeitä siitä, että voimme aina hyvillä mielin palata kotimaahan vaikka välillä onkin mukava tutustua elämään muualla.

Päästäinen

En ole ollut ikinä seurakuntanuori, rippileirin isonen tai pitänyt aamunavausta koulussa eikä uskonto tainnut olla minun vahvin aineeni lukiossakaan. Ei siksi, että kapinoisin jotenkin uskontoa vastaan vaan enemmänkin vain henkilökohtaisten mieltymysten takia. Joka tapauksessa aion seuraavassa hieman sivuta uskontoa Hollantilaisen pääsiäisen selvittämiseksi, joten pyydän hillintää kivittämiseni kanssa, jos joku fakta menee vähän vinoon tai esitän joitakin keskeisiä hahmoja hieman humoristisessa valossa.

Protestanttisesta kirkosta erosi 1500-luvulla kaksi haaraa, jotka olivat Saksalaisen Martin Lutherin vetämä luterilaisuus ja Sveitsiläisen John Calvinin johtama kalvinismi. Näiden kahden suuntauksen erot ovat karkeasti siinä, että Luther poisti uskonpuhdistuksessaan kirkosta lähinnä ne osat jotka raamattu suoranaisesti kielsi ja Calvin taas poisti kaiken, jota raamattu ei suoranaisesti määrännyt. Tällä on luonnollisesti tietty leima valtioihin, jotka tänäkin päivänä edustavat vahvasti kyseisiä uskonhaaroja. Kalvinismin osalta näitä ovat selkeästi Sveitsi, Hollanti ja Skotlanti siinä missä luterilaisuus elää vahvana pohjoismaissa, joihin suomikin erään Lallin hyvän tsemppaamisen ansiosta kuuluu. Mitä eroja tämä sitten aiheuttaa maiden väleille? No suurin piirtein homma menee niin, että katolisissa maissa Jesse on ehkä kovin jätkä joka on koskaan elänyt missään ja tulee ikinä elämään iankaikkisesti aamen. Tämän jälkeen oikeastaan aika kaukana tulee pohjoismaat, joissa nyt on aika selkeitä kirkollisiin tapahtumiin liittyviä perinteitä, mutta uskonto on kuitenkin vähän pinnan alla jokapäiväisessä elämässä. Lopulta päästäänkin kalvinistiseen meininkiin, jossa ei paljon ristisaattoja näy tai yleensäkään merkkejä uskonnollisuudesta ulkoisesti varsin tyylikkäitä kirkkoja lukuun ottamatta. Oikein kun ajattelee niin en ole täällä nähnyt kenelläkään mitään ristiä esittävää korua, joka suomessa on melko tavallista.

Mitä Hollannissa sitten kuuluu pääsiäiseen? Lähinnä yksi ylimääräinen vapaapäivä (pitkäperjantai ei ole pyhä), joka tavallisesti käytetään hyvään ateriaan perhepiirissä ja kaikkien niitten juttujen tekemiseen mihin vapaapäivisin on aikaa. Tällä kertaa lehtijuttujen mukaan suosituin aktiviteetti taisi olla osoittaa mieltä erästä islam-elokuvaa vastaan, joka on hilannut paikallista terroriuhkamittaria punaisen puolelle. Hauskana puolena pääsiäiseen kuuluu lähteä perhepiirissä nautitun päivällisen jälkeen juhlimaan kaupungille, mikä tietysti oli vaihtarien mielestä helposti omaksuttava perinne.

Lauantai-iltana suuntasimmekin kohti Rotterdamia ja ehkä hieman yllättäen kaupunki oli aivan täynnä porukkaa. Ei muuta kuin sekaan vaan ja yhden teiniluolaan harhautumisen jälkeen osuimme paikalliselle – uskomatonta kyllä – after ski klubille. Täytyy vieläkin hieman hämmentyneenä myöntää, että viimeisen vuoden toiseksi kovimmat after-ski kemut löytyivät maailman tasaisimmalta alueelta baarin hauskimman yksityiskohdan ollessa kyltti “Tirol 880km–>”. Kyseessä oli suhteellisen pieni paikka, joka oli kirjaimellisesti kattoa myöten täynnä ihmisiä musiikin ollessa jotain Hollantilaisten kansanlaulujen ja after-ski-klassikkojen sekoitusta. Parhaimmillaan meno ehkä oli selvähkön baarimikon laulaessa Hollanniksi Robbie Williamssin biisien päälle ei-niin-selvähköjen tarjoilijoiden tanssiessa baaritiskillä. No ei enempää hehkutusta tällä erää, mutta kiinnostuneille kotisivut kertovat varmaankin ihan tarpeeksi: http://www.deapresskihut.nl/

Boonuksena vielä amatöörivideota paikan päältä

Se viimeisen vuoden kovin after ski oli muuten Macarioussa. Paikalla olleet tietää.

Tee-se-itse tutka

Tutkat on mun mielestä erijänskiä, joten kirjoitanpa niistä oikein kansantajuisesti. Aivan yksinkertaisimmillaan homma toimii suunnilleen niin, että yhdistämällä vanhan satelliittiantennin mikroaaltouuniin pätkällä vesijohtoa käsissäsi on oikein perinteinen tutka. Hienostelijat voivat lisätä vaarin digiaikaan kelpaamattoman perintötelkkarin näytöksi ja muutaman kytkimen helpottamaan käyttöä. Todellisuudessa suunnilleen tällaisella järjestelyllä mentiin tutkissa komeasti 70-luvulle asti, mitä nyt häkkyrää vähän pyöriteltiin eri suuntiin. Jokainen on varmasti nähnyt lentokenttien läheisyydessä tai ainakin leffoissa kyseisiä haravia, joten mielikuvan pitäisi olla suhteellisen selvä. Okei no nyt alkaa jännä kohta, sillä 70-luvulta alkaen pystyttiin tekniikan kehittymisen myötä käyttämään sähköistä keilausta. Tällöin tutkalla voitiin vaihtaa mittaussuuntaa elektronisilla (vaiheen) säätimillä valon nopeudella ja ilman minkäänlaista mekaanista liikuttelua. Tällainen tekniikka on kuitenkin edelleen hyvin kallista ja ennen kaikkea haastavaa toteuttaa, joten laitteet ovat jääneet lähinnä kenraalien käyttöön – Suomestakin saattaa muutaman löytää katsomalla oikeaan suuntaan jossain…Seuraavana askeleena kehityksessä, joka tutkatekniikassa muuten on tyypillisesti noin 20 vuotta pituudeltaan, on ammattikielellä täysin aktiivinen sähköisesti keilaava antenni, jonka jokainen elementti toimii itsenäisenä lähetin-vastaanotinyksikkönä.

Ennen jo kirjoittamasi “ei paljoo kiinnosta”-kommentin lähettämistä voisin mainita, että kyseessä oli vain johdanto kertomukseen tämän päiväisestä excursiostani Saksaan ja siellä sijaitsevaan mikroaaltoalan yritykseen. Yrityksen maksaessa kaikki kulut laahustin vain aamulla mistään huolehtimatta ja unenpöpperöisenä mustaan bussiin, joka kuljetti minut yhdessä muiden alan opiskelijoiden kanssa suoraan 10km päässä odottaneeseen liikenneruuhkaan jumittamaan. Tunnin jumittamisen ja yhden italialaisen elämäntarinan kuuntelun jälkeen pääsimme etenemään ja reissasimme aurinkoisten maaseutumaisemien keskellä kohti Kölniä. Paikallisessa teollisuuspuistossa sijaitseva yrityksemme osasi opiskelijoiden kohtelun asianmukaisesti ja marssitti kaikki melkein suoraan bussista paikalliseen Italialaiseen ravintolaan. Lienee selvää, että ei se ruoka nyt ihan niin hyvää taaskaan ollut kuin oikean Italialaisen mamman tekemä, mutta köyhemmän ruokakulttuurin poikasille kyllä maistui.

Yrityksen tilannetaju oli jatkossakin ihailtavaa, sillä en missään vaiheessa nähnyt turhia kalvoja yrityksen arvoista, missiosta, visiosta, taseesta enkä etenkään organisaatiokaaviosta vaan meitä kierrätettiin lähes koko ajan yrityksen laboratorioissa prototyyppejä ihmettelemässä. Ainoana miinuksena ryhmääni sattui erehdyttävästi mr. Beania kaikin puolin muistuttava professori kotiyliopistosta, joka jatkuvasti keskeytti esittelijää mm. valistaakseen tutkinto-opiskelijoille elektroniikan rikkoutumisvaarasta lämmön takia. Kierroksen ehkä mielenkiintoisin kohde oli aiemmin mainitun aktiivisen antennin prototyyppi. Käytännössä tällainen tekniikka on siitä hienoa, että se mahdollistaisi tyypillisen lentokenttätutkan korvaamiseen Ford KA:n kokoisella laatikolla, jossa ei ole ainuttakaan liikkuvaa osaa. Vastaavasti kannettaviin tietokoneisiin voitaisiin valmistaa luottokortin kokoisia satelliittilinkkejä, jotka suuntaavat itsensä automaattisesti.Kolmeen vuoteen mielenkiintoisimman excun jälkeen oli vuorossa kotimatka, joka onneksi tällä kertaa sujui ilman ruuhkia ja tilitystä.

Perjantaina ei koulussa järjestetä opetusta pääsiäisen takia, joten huomisten salibandytreenien jälkeen voin aloittaa hiljaisen ja rauhallisen laskeutumisen pääsiäiseen. Mitä se sitten tarkoittaa myös uskonnon suhteen vähän sekavassa maassa selvinnee seuraavasta raapustuksesta.

Pelkoa ja inhoa Amsterdamissa

Viimekertaisten lupausten mukaisesti nyt on Amsterdam-spesiaalin vuoro. Keskiviikkona kävin aikaisemmin mainittujen takaiskujen jälkeen poimimassa Lassen, Janin ja Markon Amsterdam-Schipholista ja yötä myöten junailimme Delftiin kämpilleni. Ei hirveän yllättävästi heti junassa joku alkoi ihmettelemään mitä salakieltä oikein puhumme, mikä tuntuu tapahtuvan joka kerta, kun täällä tarjoutuu mahdollisuus puhua suomea. Onneksi tuttu rimpsu järjestyksessä opiskelen täällä, Suomessa on tosiaan kylmä ja joulupukki asuu Lapissa riittää tavallisesti selvittämään kuviot.

Delftin koluamiseen ei poikien kaltaisilta voimareissaajilta kulunut kuin muutama tunti, joten suuntasimme jo torstaina kohti Amsterdamia vilkkaampaa meininkiä etsimään. Sivummalta varattu budjettihotelli vaihtui vielä respan sekoiluiden ansiosta toiseen, joka sijaitsi mukavasti aivan Amsterdamin iltaelämän keskiössä. Ei siis muuta kuin kamat huoneeseen ja vaihteeksi toimivan suihkun kautta kaupungille. Sekalaisen kiertelyn ja jonkin pikkupubin testaamisen jälkeen päätimme hyökätä paikalliselle Espace-klubille, jossa jonon perusteella voisi olla joku muukin paikalla. Sisään mennessä mestan todellinen luonne alkoi metallinpaljastimien ja ruumiintarkastuksen myötä hieman kirkastua. Illan vanhetessa vastaan tuli porukkaa omien henkivartijoiden kanssa ja muutenkin väkeä oli mestoilla selkeästi vain näyttäytymässä. Seuraavana päivänä selvitimme, että klubi oli nimenmaan ”sisäpiirin näyttäytymispaikka”, joten sinnehän mekin kieltämättä kuuluimme. Ainut asia mikä klubilla otti päähän oli musiikki, jota tosin koko illan pyöritti varmaan aika pätevä levyseppä. Ongelma onkin lähinnä minussa, joka ei nyt vaan ymmärrä Hollannissa todella suosittua konemusaa yhtään. Ihan sama soittaako joku van joku hienon setin, jossa nostaa yhdeksän iskua tunnin aikana, jos se mielestäni kuitenkin kuulostaa Ipodilta pesukoneessa.

Hyvin nukutun yön jälkeen alkoi reissun ehkä kovin tsemppaus, koska myöhäisestä varauksesta johtuen meidän täytyisi vaihtaa huonetta määräaikaan mennessä. Hirveällä sykkeellä edellisenä iltana levitetyt kamat rinkkoihin ja tikkana respaan vaihtamaan avaimia ihan vain kuullakseni, että respa sähläsi taas ja voimme palata samaan huoneeseen. Päivällä katselimme nähtävyyksiä normaaliin turistityyliin ja käytimme hotellista säästyneet tipit aivan erinomaiseen Italialaiseen pikkuravintolaan. Yhden miehen ihmehenkilökunnan hoidellessa kokin, tarjoilijan ja ovimiehen tehtäviä ei voi kuin ihmetellä, miten loistava ruoka tulee nopeasti pöytään ja palvelu pelaa muutenkin. Turisteilu oli kuitenkin päivän toissijainen tavoite siinä missä todelliset paineet oli ladattu vasta iltaan. Alakerrastamme starttasi Amsterdamissa suht tunnettu ”pub crawl”, johon piti tietysti mennä ilmiselvän turistipyydyksen statuksesta huolimatta mukaan. Eipä siinä mitään, sillä oli hauska jutella jonkin aikaa kaikkialta maailmasta ´damiin tulleiden ihmisten kanssa ja tutustua samalla Leidsepleinin ravintolakortteleihin. Minuuttiaikataulumme mukaisesti jouduimme kuitenkin jättämään pubiryöminnän aivan finaalisuoralla, jotta ehtisimme ajoissa päivän klubille. Uhraukset eivät meneet hukkaan, sillä kohteena ollut ”Dansen bij Jansen” oli täyttä timanttia. Ilmeisen tarkoituksellisesti julkisivultaan vaatimaton ”dansseni” oli hollantilaisten opiskelijoiden oma paikka, jossa ei juuri turisteja – joiksi tässä kännisiä brittejä kutsun – näkynyt. Pienellä klubilla oli heti puolen yön jälkeen aivan täyttä ja meininki katossa DJ:n soittaessa enimmäkseen paremmin maistuvaa vanhaa ja uutta r´n´b kamaa. Paikka iski meihin heti ja lähdimme takaisin Hotellia kohti vasta viimeisten joukossa.

Päätin katkaista pidennetyn viikonloppuni lauantaina opiskelujen hyväksi, joten päivän ensimmäisenä numerona oli reissaajien muutto toiseen hotelliin ja pienempään huoneeseen. Hotelli oli sopivasti aivan ”Museumpleinin” kulmilla, joten turisteilu onnistui edellisen päivän malliin myös yön kuumien liikkeiden väsyttämillä jaloilla. Hämärän laskeutuessa menimme Argentiinalaiseen ravintolaan pihville ja sen jälkeen juonimaan kohdallani viimeisen illan suunnitelmia hotellille. Koska edellisen illan baariryöminta oli ollut joillekin aika kova pala kaikesta skarppaamisesta huolimatta – tai juuri sen takia – päätimme tarkastaa ”danssenin” uudestaan ja tällä kertaa puhtaalta pöydältä. Ennakkoluulottomasti hyökkäsimme sisään jo yhdeltätoista yllättäen puolittain täydelle klubille ja otimme luonnollisesti lattian saman tien haltuun. Hyvä meininki tuntui jatkuvan tasan siitä mihin se oli perjantai-iltana jäänyt ja haikeasti jouduin aloittamaan aamyön alkutunteina vaelluksen kohti kotiin vievää yöjunaa poikien jäädessä vielä muutamaksi päiväksi ´damiin. Kännisten brittien väistelyn ja hilkulla olleen kotiaseman ohi nukkumisen jälkeen pääsin vaeltamaan kaatosateen läpi kohti palkintona odottanutta omaa sänkyä.

Tämä päivä on mennyt lähinnä univelan poisnukkumiseen suurimman saavutuksen ollessa munkkien paisto -joka tosin hauskasti aiheutti japanilaisen kämppikseni lähes täyden sekoamisen positiivisessa mielessä. Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että juuri parempaa reissua Amsterdamiin ei voi tehdä. Amsterdam ei ole kaupunki, johon mennään ihailemaan muutamaa hassua museota viikoksi ja syömään viinereitä kanaaliajelulle. Voin luetella Hollannista kymmeniä muita oikeasti kiinnostavia historiallisia yms. kohteita, mutta Amsterdam on ennen kaikkea kaupunki, joka herää yöllä todelliseen loistoonsa ja elää ihmisistä, jotka ovat tulleet sen kokemaan.

Viikon klubivinkkinä http://www.dansenbijjansen.nl/

Myrsky

Hollatilaiset tykkäävät puhua säästä, joten kai minunkin pitäisi. Saavuttuani maahan kuukausi sitten säät olivat täällä hyvin keväisiä ja käytin silloisen runsaan vapaa-aikani pyöräillen vähän löysemmin asutetussa Delftin ympäristössä. Kaikkialla oli aivan vehreää lampaiden käyskennellessä nurmikoilla heinää syöden ja ihmiset pelailivat golffia auringon paistaessa siniseltä taivaalta. Kaiken kaikkiaan näytti samalta kuin Suomessa toukokuussa ja fiilikset olivat sen mukaiset.

Kuten kolikolla, pikavipillä ja Mikko Alatalon tuotannolla, myös Hollantilaisella säällä on kaksi puolta. Viimeisen viikon ajan täälä on asunut varsin tyly talvimyrsky, joka on vaihtelevasti maustettu vedellä, lumella tai rakeilla. Pahin kaikista on kuitenkin tuuli, joka saattaa olla yksinkertaisesti niin voimakas, että eteenpäin ei vaan meinaa päästä. Olisi varmaan heti pitänyt tajuta, mistä on kysymys jos maassa ei ole metsiä, kumpuja ja sääennusteessa ilmoitetaan tuulen voimakkuus suoraan Beauforteina. Äkkiseltään kova tuuli ei varman tunnu kummoiselta – liput liehuu ja leijat lentää jee – mutta jos ovet hakkaa karmeihin koko yön kaikista lukoista huolimatta ja aamuluennoille pääsy riippuu tuulen suunnasta niin asiaan suhtautuu jo eri tavalla.

Myrsky alkaa onneksi olla jo ohi, mutta viimeinen kosto pääsi vielä yllättämään. Lasse, Jani ja Marko ovat tänään tulossa loppuviikon mittaisella vierailulle Alankomaiden autuuteen ja ensimmäisen lennon täyden peruuntumisen lisäksi toinen on vielä vaatimattomasti yli tunnin myöhässä. Niinpä minäkin joudun jumittamaan täällä lentokentän taidekuppilassa kuuntelemassa suosikkeja ei-ainakaan-mitään-70-lukua-uudempaa listalta. No joka tapauksessa nyt näyttää jo varmalta, että pojat tänne tänään pääsevät, joten seuraavaksi on luvassa suurreportaasi ”Fear and loathing in Amsterdam” eli ”Kulttuurimatkalla Amsterdamissa”.

Haaveet kaatuu

Eilen meillä oli tarkoitus lähteä kaverini Robinin (AUT) kanssa viettämään päivää ja vähän iltaakin Utrechtiin, joka on Hollannin neljänneksi suurin kaupunki. Utrechtilla on värikäs historia ja eläväinen maine muutenkin, sillä kaupungissa sijaitsee Hollannin suurin yliopisto. Tiedustelimme vieläpä etukäteen paikallisilta salibändykavereilta, mikä olisi paras vierailukohde kaupungeista Eindhoven, Arnhem vai Utrecht viimeisen voittaessa selvästi. Eihän reissusta lopulta tietenkään mitään tullut, koska sopivasti perjantai-iltana minuun iski vatsaflunssa. Otettuani koko aamuyön isolla luurilla yhteyksiä Norjan kaikkiin puhelinkeskuksiin jouduin nostamaan kädet pystyyn ja perumaan lähtöni viime hetkellä. Samalla katosi kaikki voimat tehdä mitään muutakaan viikonloppuna mahan ollessa vieläkin hieman kipeä, joten mitään suuria urotekoja ei tällä kertaa ole raportoitavaksi.

Perjantaina ehdin kuitenkin päivällä käydä visiitillä Rotterdamissa hieman ostoksilla ja merimuseossa. Heti alkuun on sanottava, että turistit tekevät suuren virheen mennessään ostoksille Amsterdamiin, joka on todellinen turistiansa. Joka toinen kauppa myy tyylipuhdasta krääsää, joka tyypillisesti on hinnoiteltu varsin ronskisti yläkanttiin. Eipä siinä mitään, kyllä minäkin briteiltä rahat ottaisin pois ilman suurempia omantunnontuskia. Joka tapauksessa ostoksia varten Rotterdam on ehdottomasti varsin paljon parempi ostoskatuineen, -kanjoneineen sekä –keskuksineen ja lisäksi tunnetusti pihiin Hollantilaiseen tyyliin joka toisessa kaupassa on varmasti jonkinlainen ale päällä.

Ostosten jälkeen osuin puolivahingossa paikallisen merimuseon ovelle, joten pitihän se käydä katsomassa vertailukohtana Kotkan vastaavaan jos se joskus saadaan avattua. Merimuseo ei ollut kovin suuri, mutta kolmeen kerrokseen oli saatu aikaan selkeä näyttely siitä, kuinka Hollannin kauppamerenkulku kehittyi ja erityisesti Rotterdamin asemasta tärkeimpänä satamana Amerikan siirtolaisliikenteelle. Lisäksi lähes kaikista Amerikan reittien matkustaja-aluksista oli tarjolla tarkat pienoismallit, joista pystyi hyvin seuraamaan siirtolaisliikenteen kehitystä höyryaikakaudesta aina viimeisimpiin risteilyaluksiin. Erityisen hauskaa museossa oli vanhan laivan museoitu keula, joka oli erityisesti tarkoitettu ”Titanickien” tekemisen kaiteineen ja lipputankoineen. Annan museolle reippaat neljä tuulimylyä ja erityiskiitoksen huumorista.

Parturointia ja palloilua

Elämän hieman tasaannuttua täällä huomio on kiinnittynyt yhä enemmän normaaleihin asioihin, kuten kauppojen hintaeroihin, paikalliseen sipsivalikoimaan ja mul-on-hirveesti-duunia valittamiseen. Viimeisimpänä aluevaltauksena päätin aamulla, että tänään on päästävä parturiin hiusteni uhatessa julistautua itsehallintoalueeksi. Vaikka tunnetusti turkkilaista ruokakulttuuria rakastankin, päätin tällä kertaa pidättäytyä viereisestä etnisestä hiussalongista. Turkkilaisen karvaosaamisen sijaan päätin antautua Hollantilaisten parturoijattarien armoille läheisellä ostarilla, jossa kaiken lisäksi hiusten pesu – erityisesti MIEHILLE tarkoitetulla aineella – kuului hintaan. Palvelu oli hyvää ja tytöt mukavia, mutta saksalaisvaikutteinen hiusmuoti pääsi kaikesta valmistautumisesta huolimatta yllättämään. Täällä nimittäin vähintään joka toisella nuorella tuntuu olevan varsin huvittava ”saksalainen geelipeena”, joka käytännössä valmistetaan vetämällä puoli purkkia geeliä tukkaan ja hiukset pystyyn. Sellaisen kanssahan minäkin sitten ulos puodista kävelin, mutta onneksi hiukset olivat sentään lyhentyneen alkuperäisen tavoitteen mukaan. Referenssiä saksalaisesta hiuskulttuurista alla…

 

Urheilu on myös astunut kuvaan mukaan yhä enemmän enimmäkseen loistavien harjoittelumahdollisuuksien avulla. Samoin kuin Otaniemessä myös täällä on koulun vieressä oma urheilukeskus, jossa voi osallistua eri lajien vuoroille. Merkittävin ero on kuitenkin se, että jokaisella vuorolla on poikkeuksetta selkeä valmentaja. Tyypillisesti eri palloilulajien vuorot koostuvat ensin erilaisista harjoituksista ja vasta lopuksi pelaillaan jonkin aikaa. Itse liityin mukaan paikalliseen salibandyjengiin, joka on samalla periaatteessa koulun joukkue. Hauskaa siitä tekee se, että salibandy on täälä hyvin uusi laji, joka kerää suosiota enemmän vauhtia haluavien maahockeypelaajien joukossa. Tämän johdosta jopa minun taidoillani mennään komeasti mukana treeneissä vaikka en mikään huippu olekaan.  Lisäksi ajattelin vielä ottaa ohjelmaani spinningiä betonireisien treenaamiseen ja ultimatea ihan huvin vuoksi. Koripalloa harkitsin myös, mutta sitten näin Espanjalais-Italialaisen mafia treenaamassa ja nostin kädet suosiolla pystyyn. Kaiken kaikkiaan urheilun osalta näyttää siltä kuin maaliskuussa, jolloin turhat lupaukset kesän rantakunnosta tavallisesti tehdään, kuuluukin.

Sukellus ´damiin

Eilen toteutimme vähän paremman kelin sattuessa kaverini Twanan kanssa jo viikon muhineen suunnitelman ja lähdimme päiväksi tuhlaamaan aikaa ja rahaa Amsterdamiin. Amsterdamhan on tunnettu yhtenä Euroopan korkeakulttuurin pääkaupungeista ja sinne pääsee suoralla junalla kulman takana olevalta asemalta kätevästi alle tunnissa. Amsterdamissa ilma oli suorastaan keväinen ja harhailimme kanaalien varsia ja ostoskatuja runsaan tunnin ajan katsellen vähän missä kaikki ´damissa taas sijaitsikaan. Samalla tavalla se tuntui olevan blossen hajuinen ja elämää täynnä oleva sekalmelska kuin edellisellä, vuoden takaisella, vierailullakin. Parin eksymisen jälkeen suuntasimme ehdottoman korkeakulttuurisen retkemme pääkohteeseen, joka oli tällä kertaa Alankomaiden kansallismuseo. Museo on sattuvasti joskus muinoin rakennettu juuri ”museumpleinin” eräälle reunalle, joten se on varsin helppo löytää kartoista ja ihan luonnossakin. Sisälle mentiin upean puutarhan kautta, jonka jälkeen saimme muodollista 10e maksua vastaan kokea yllättävän tiukan turvatarkastuksen ja tylyjen museotätien ohjailua paikasta toiseen. Itse museo koostuu kahdessa kerroksesta, joista ensimmäisessä on pari muskettia, ”Delft blue” kippoja ja yksi laivan pienoismalli. Okei, myönnän, ei hirveästi sytyttänyt, mutta seuraavan kerroksen pitäisi olla täynnä maailmanluokan taidetta, joten ehkä se korvaa menetykset. Museon sinänsä mittava taidekokoelma koostuu noin 78 kappaleen esittelystä tylsiä kasvokuvia, parista Italian maalaismaisemaa kuvaavasta taulusta – jonka maalaaja tosin kävi vasta viimeisinä elinvuosinaan Italiassa – sekä yhdestä Vermeerin ja yhdestä Rembrantin aika kuuluisasta taulusta. Vermeeriltä näytillä oli ”Milk Maid” ja Rembrantilta ehkä vielä vähän kuuluisampi ”The Night Watch”, jotka oli kieltämättä ihan hauska nähdä ajan kanssa, joskaan ei ehkä aivan 10e arvoista. Raatimme tuomio on kaksi tuulimyllyä, enkä suosittele museota juuri muille kuin em. taiteilijoiden hc-faneille. Kannattaa mennä mieluummin läheiseen Van Gogh museoon, joka on halvempi ja parempi.

Museo jätti vähän huonon maun suuhun, joten syöksyimme pienen kanaalien välissä sekoilun jälkeen pizzalle pieneen Italialaiseen pizzamestaan, joka tuntui olevan paikallisten suosiossa. Tässä vaiheessa haimme uusia tavoitteita reissullemme ja päätimme jatkaa korkeakulttuurin nauttimista siirtymällä punaisten lyhtyjen alueen ympäristöön tutkimaan paikallista yöelämää. Ja oi kuinka paljon kulttuuria sieltä löytyikään! Yhdessä niistä baareista, joissa ei myyty huumeita, naisia eikä ryöstön uhka ollut ilmeinen oli mm. Bon Jovin signeeraama kitara aivan vapaasti katsottavissa seinällä. Kaiken kaikkiaan punaisten lyhtyjen alueelta löytyi aika siistejä paikkoja, missä oli hauska hengailla ja ilmapiiri katossa. Vältettävien listalle kannattaa tosin laittaa kännisten brittien/jenkkien/saksalaisten suosimat coffee shopit ja bordellibaarit, jossa rahat lähtee aika helposti ihan laillisestikin. Red Light Districtin lisäksi Amsterdamista löytyy toinen ehkä vähän normaalimpi baarialue ”Leidsepleinin” ympäristöstä, josta raporttia kunhan mennään vaihtariporukalla korkkaamaan paikallinen ”Pub Crawl”.

Onnittelut vielä lisäloskasta Suomeen!