Kielikukkia ja rantaelämää

Vaihtoon lähtiessäni unelmoin, että palatessani osaan puhua sujuvaa englantia hienoilla kielikuvilla ja hienoisesti brittiläisittäin ääntäen. Ääntämys ei ole koskaan ollut vahva puoleni vaikka kirjallisen ilmaisuni olen vuosien mittaan saanut varsin tyydyttävälle tasolle. Englannin ja kielten yleensä opiskelu koulussa ei ole koskaan ollut minun juttuni. Sanakokeet ja typerät tarinat Johnin/Peterin/Jan-Olovin/Igorin tutustumisesta Michaelaan/Robyniin/Louiseen/Anastasiaan eivät vedonneet juuri pätkän vertaa. Todellisen innostuksen kielten opiskeluun olen lopulta löytänyt vasta matkustamalla ulkomailla ja pääsemällä oikeasti toimimaan vieraskielisessä ympäristössä.

Nyt on kuitenkin viimeistään todettava, että välttämättä Hollantilainen tai enimmäkseen Etelä-Euroopan suhteellisen ajantajun maista kotoisin oleva seura ei välttämättä riitä nostamaan puhuttua englantia aivan unelmoimalleni tasolle. Toki kieltä tulee käytettyä monipuolisesti, sillä tuntuu tylsältä kertoa kaikki jutut aina samalla tavalla. Valitettavan usein sillä ei kuitenkaan ole lopulta väliä, koska keskustelukumppani ymmärtää lopulta vain tasan sen yksinkertaisimman tavan sanoa asioita. Samaten en tiedä onko ääntämykselle hyväksi se, että hajoan aina Italialaiselle aksentille aivan täysin ja minun on pakko alkaa matkia sitä huvin vuoksi. Toisaalta ehkä sillä ei ole niin väliä jos kielelliset unelmat eivät aivan toteudu, jos kaikki kuitenkin ymmärtävät tosiaan ja meillä on niin valtavan hauskaa kuin tapana on.

Tänään Hollannissa oli kuluvan kevään lämpimin päivä, joten suuntasimme Kimin tsemppaamisen jälkeen Twanan kanssa Scheveningeen, joka on osapuilleen Haagin rantakaupunginosa. Tuntui varsin hauskalta kävellä orastavassa huhtikuisessa helteessä paljasjaloin pitkin rantahietikoita ja katsella maisemia. Merellä oli lukuisia ja purjeveneitä nauttimassa kelistä ja maissa silmänkantamattomiin täydellistä hiekkarantaa sekä pienenä särönä lukuisia natsibunkkereita. Vesi tosin oli niin kylmää, että jätin talviturkin heiton vielä toistaiseksi tekemättä. Hietikolla kävelyyn turtuu valitettavan nopeasti, joten siirryimme kohtuullisen tallaamisen jälkeen rantabulevardille katselemaan paikallista kevätlomamenoa. Lopuksi vielä mukava päivällinen ja kauden ensimmäiset (italialaiset) jätskit kruunuksi ennen kotiin pyöräilyä.

Kesä jee

Noin viikko sitten joku tajusi vihdoinkin kääntää oikeasta nupista ja kelit täällä muuttuivat melko kesäisiksi. Lämpöä on siinä 17 astetta varjossa ja auringossa tuntuu aivan täysin kesältä. Hauskasti myös heti lämpimän jakson alettua lehdet putkahtivat parissa päivässä käytännössä kaikkiin puihin ja maisemat muuttuivat mukavan vehreiksi.

Kesään kuuluu luonnollisesti erottamattomana osana grillaus, joten päätimme koulun hieman hellitettyä pitää pienet grilli-iltamat eilen. Tarkoitus oli kokkailla kertakäyttögrillillä pienellä porukalla hyvää safkaa ja istuskella auringossa. Ei liene hirveä yllätys, että koko homma lähti lopulta melko lailla lapasesta. Ensin parin päivän aikana sana kiersi tuttuun tapaan vaihtariporukoissa ja pari tuntia ennen grillauksen aloittamista laskimme, että paikalle tulee lopulta vähintään 20 tyyppiä. Eipä siinä mitään, kerroimme vain kaikki raaka-aineet neljällä ja valmistauduimme vähän isompiin illalliskemuihin. Seuraavaksi tasan tunti ennen kemujen aloitusta aurinko pimeni ja ukkosmyrsky tuli tilalle varsin runsaine sateineen. Yhtäkkiä olimme varsin jännässä tilanteessa, koska illallista ei enää voinut peruakaan, mutta sateessa ei oikein voinut grillata.

Ratkaisuna päädyimme varsin jäätävään vetoon ja laitoimme grillit tylysti pystyyn pyörävajaan pienistä savuongelmista huolimatta. Eihän siellä tietenkään mikään ilma liikkunut ja grillit saatiin lopullisesti lämpimäksi vasta parin tunnin yrittämisen jälkeen urugualaisen anti-palomiehen näyttäessä miten tulta käsitellään – polttavat siellä kuulemma paljon juttuja (?). Lopulta ruuat saatiin valmiiksi ja kaikki olivat jälkikäteen oikein tyytyväisiä pienestä sateen ropinasta huolimatta eikä pyörävajakaan mustunut aivan kokonaan.

Vaihtarityyliin illallisen jälkeen lähdettiin tietenkin jatkoille, jotka olivat tällä kertaa hieman paremmassa paikassa nimeltään “Yamamoto”. Paikalla oli jonkinlaiset opiskelijabileet, joiden pukuteemaan näytti liittyvän erilaiset sotilasasusteet. Sattumalta tapasin ohimennen Hollantilaisen sielunveljeni, joka oli pukeutunut Top Gun-merkillä varustettuihin lentohaalareihin ja arvostukseni oli rajaton kuten arvata saattaa. Vieläkin kaduttaa etten tajunnut kysyä mistä moiset saa hommattua.

BkBeats

Perjantaina Delftissä järkättiin ehkä lähialueen kovimmat kemut BkBeatsin muodossa. Kerran 2 vuodessa järkättäviä bileitä varten koulun arkkitehtiosasto oli muutettu ikään kuin suureksi sisäfestarialueeksi, jossa oli useita livelavoja ja DJ-alueita. Liput myytiin melko nopeasti loppuun, mutta ulkkarien keskuudessa sana kiersi sen verran hyvin, että lopulta melkein kaikki tutut olivat menossa.

Eräänlaisessa kotibileringissä oli moraalinen vuoroni olla järkkääjänä, joten pistimme kämppikseni kanssa pystyyn etkojen virkaa toimittaneet “snack partyt”. Lievällä kotiinpäin vetämisellä kutsujen kanssa tällä kertaa edes italialaiset eivät olleet enemmistönä, sillä sain haalittua lähes kaikki paikalliset pohjoismaalaiset paikalle. Etkot tuntuivat olevan kovasti porukan mieleen ja hankalinta oli saada kaikki ulos, kun viimeistään oli pakko lähteä illan päätapahtumaan.

Heti jonossa alkoi selvästi näkyä, että etukäteen bileisiin ennustettu 3000 vierailijan raja ei ollut aivan huuhaata. Sisään jonottaessa meni pyöreästi tunti, joten ehdin hyvin odotellessa kysellä paikallisilta mikä on oikein homman nimi. He selittivät, että näissä bileissä ei varsinaisesti ole mitään kuuluisia tähtiesiintyjiä vaan pienempiä bandejä kaikista eri genreistä, jotka kuplivat vielä hieman pinnan alla. Sisällä tähän ei voinut muuta kuin yhtyä, sillä kaikki illan aikana näkemäni bändit olivat vähintään hyviä vaikken niitä tuntenutkaan ja nu-jazzia soittanut “Wicked Jazz” suorastaan loistava. Ilta meni varsin vauhdikkaasti kaikin puolin ja ruotsalaisten kanssa jaksoimme riehua aina viiteen kunnes kemut alkoivat hiljalleen päättyä. Loppu viikonloppu onkin sitten mennyt unirytmin palasia kasaillessa ja Maxwellia – taas kerran – kirotessa, mutta se on pieni hinta näistä bileistä.

Loppuun parit kuvat etkoilta, joista saa vähän käsitystä myös mun kämpästä.

Ghettoelämää

Olen aikaisemminkin maininnut, että en varsinaisesti asu Delftin parhaalla asuinalueella. Lähinnä tänne kerrostalojen varjoihin on asutettu maahanmuuttajia ja aika näppärästi niihin rinnastettavia vaihto-opiskelijoita. Yleensäkin ihmisiä, jotka ovat tyytyväisiä johonkin nukkumapaikkaan ja/tai internettiin. Pienenä miinuksena täällä saattaa sitten sattua ja tapahtua hieman enemmän ja tällä kertaa kämppäni pyörävarasto on joutunut vainon kohteeksi.

Jostain syystä jo neljästi viikon sisään pyörävarastomme lukkoon on tungettu purkkaa, jonka jälkeen sitä on yritetty polttaa sytkärillä. Jälkimmäinen osa tosin paljastaa tekijän amatööriksi, koska se vain helpottaa purkan poistoa. Minkään muun asunnon pyörävarastolle ei ole tehty vastaavaa emmekä me voi vain kuin levitellä käsiä ja miettiä syytä. Purkka ei kuitenkaan ole ollut ainut temppu kiusaajien hihassa. Viimeksi eilen huomasin, että varaston oven yläpuolella olevasta levystä on puolet ruuveista kateissa, joten ilmeisesti jonkinlainen murtoyritys on ollut tähtäimessä. Ylivoimaisesti hauskin kiusa oli kuitenkin kun varastomme ovi oli teipattu maalarinteipillä käytännössä umpeen ja keskellä luki “nat lul“. Hollantia osaamattomille voin kertoa, että se ei aivan tarkoita “hyvää yötä” vaikka siltä ehkä voi aluksi näyttää.

Toistaiseksi ei ole hajuakaan kuka tämän kaiken takana on, mutta ennemmin tai myöhemmin se väkisin selviää kaikkien kämppämme asukkaiden ja muutamien kaverien käyttäessä samaa varastokäytävää jatkuvasti. Mikäli naapurin kovaa meteliä pitävät turkkilaiset kakarat paljastuvat syyllisiksi, en nää muuta mahdollisuutta kuin perinteiset pesut pihakanaalissa.

Liian kaukainen silta ja taidepläjäys

Eilinen lauantai oli varmasti onnistuneimpia vaihto-opiskeluaikanani, joten voisin muistella sitä hieman suuren kuvakertomuksen merkeissä. Lyhykäisyydessään eilen lähdimme japanilaisten Naoyan ja Daikin sekä Ranskalaisen Gaelin kanssa tutkimaan Arnhemia ja erityisesti sen läheisyydessä olevassa luonnonpuistossa sijaitsevaa nykytaidemuseota. Arhemiin junailuun menee pari tuntia, joten jouduimme vääntäytymään liikkeelle aamun sarastaessa.

Arnhem on tietyin varauksin vanha ja keskisuuri kaupunki keskisessä Hollannissa. Varasimme pari tuntia Arhemin keskustan tutkimiseen, jolle oli leimallista suuri muotiliikkeiden määrä. Jostain Japanilaisesta matkaoppaasta selvitimme tämän johtuvan paikallisesta vaatetusalan yliopistosta. Marko M:n kolme viikkoa vanha kolmen sekunnin tapaamisen perusteella tekemä luonnehdinta Naoyasta “Japanilaisena rokkitähtenä” oli sikäli oikea, että käytimme varsin hyvin aikaa “Coming soon”-muotiliikkeen tutkimiseen. Hinnoissa oli kuitenkin yksi numero liikaa, joten jatkoimme hyvin alkanutta turistihaahuilua kaupungissa. Historiallisesti Arnhem on erittäin tunnettu sillastaan, johon liittyviä tapahtumia on kuvattu mm. elokuvassa “A Bridge too far”. Toisen maailmansodan loppupuolella liittoutuneet pyrkivät suurella maahanlaskuoperaatiolla valtaamaan saksalaisilta Reinin ylittävät sillat ennen niiden tuhoamista. Arnhemissa sijaitsee näistä silloista etäisin, tunnetusti jopa liian kaukainen. Brittiläiset laskuvarjosotilaat pitivät siltaa hallussaan useita päiviä, mutta lopulta joutuivat lähes viimeiseen mieheen taistelleina antautumaan liittoutuneiden hyökkäyskiilan pysähtyessä ennen Arhemin saavuttamista. Kyseinen silta toimii valtavana liittoutuneiden urheuden symbolina ja herättää suuria tunteita. Lyhyellä vierailulla siltamuseoon opas teki hyvin selväksi paikallisten varsin nihkeän suhtautumisen saksalaisiin, joten itsekin hieman kohensin IKEAn lihapullien mukana tullutta Ruotsin lippua repussani.

Historian oppitunnin jälkeen nappasimme torilta mukaan perinteiset Hollantilaiset ranskalaiset majoneesilla ja lähdimme suunnistamaan kohti bussiterminaalia. Pienen odottelun jälkeen köröttelimme bussilla läheiseen luonnonpuistoon ja erityisesti siellä sijaitsevaan Kröller-Müller-museoon. Kyseinen museo on kenties Hollannin tärkein taidemuseo, jonka mittaviin kokoelmiin mahtuu sekä erittäin kuuluisia teoksia, että vähemmän tunnettujen taiteilijoiden huipputöitä. Lisäksi koko rakennus veistospuistoineen on melkoinen nähtävyys, josta arkkitehtuuria opiskelevat japanilaiset olivat varsin pähkinöinä. Itse museossa olevien taideteosten määrä on valtava ja minulta meni sen edes jotenkin huolella läpikäymiseen pitkälle yli kaksi tuntia. Erityisesti Van Goghin teoksia – joista pidän suuresti – oli museolla runsaasti. Poikkeuksellisesti museossa kuvaaminen oli sallittua, joten alla pieni kokoelma teoksia, jotka tavalla tai toisella koskettivat minua ilman sen kummempaa selittelyä.

Ainut häiritsevä asia museossa olivat eläkeikäisten amerikkalaisten laumat, jotka aiheuttivat jatkuvaa hälinää ja imivät kaiken elämänhalun kulloinkin kansoittamastaan tilasta. Todellisella turistihengellä he tosin kävivät läpi oppaan perässä vain kaikkein kuuluisimmat taulut, joten välttely ei ollut kovin vaikeaa.

Museon jälkeen päätimme tutustua itse kansallispuistoon, joka oli tehty varsin helpoksi vierailijoiden saadessa erityisiä pyöriä lainaan puiston eri puolilla olevista keskuksista. Hollantilaiseen tyyliin puistoon oli vielä vedetty asfaltoidut väylät, joten ei muuta kuin peuroja jahtaamaan. Mihinkään pieneen pyörähdykseen ei tietenkään voinut tyytyä vaan laitoimme tietenkin kaiken peliin ja pyöräilimme reilut kymmenen kilometriä koko puiston toiselle laidalle, josta bussi takaisin Arnhemiin oli kokonaiset kaksi euroa halvempi. Maasto oli jotakin hyvin epänormaalia Hollannille: Reitti kulki osittain kumpuilevassa metsässä ja osittain käytännössä entisen merenpohjan muodostamalla aavikolla. Hollantilaisille säille ominaisesti koko matkan oli vastatuuli ja jouduimme voimakkaaseen sadekuuroon keskellä hiekka-aavikkoa, mutta vastaavasti heti kuuron jälkeen saimme ihailla täydellistä sateenkaarta.

Märkinä ja väsyneinä saavutimme lopulta bussipysäkin ja pääsimme ilta-auringon paistaessa takaisin Arnhemiin. Terassikauden avaamisen jälkeen hyppäsimme junaan ja torkuimme taas pari tuntia takaisin Delftiin. Kohdallani ilta ei kuitenkaan jäänyt vielä tähän vaan lähdin vielä edustamaan italialaisen kaverini espanjalaisille synttäreille. Meno oli varsin…espanjalaista ja välillä kenkiä oli vaikea saada irroitettua hieman tahmaantuneesta keittiön lattiasta. Hauskaa oli joka tapauksessa ja luovutin vasta aamuyöllä väsymyksen käydessä ylivoimaiseksi. Espanjalaisten ja italialaisten kanssa aikaa viettäessä on se ilo, että elämä ei varmasti koskaan pääse tuntumaan liian tylsältä – kenties hallitsemattomalta kaaokselta, mutta ei tylsältä.

…täältä kukkaloistosta Amsterdamin…

Tuli taas tehtyä pieni visiitti Amsterdamiin moikkaamaan Keravan kovinta Akia, joka oli siellä osallistumassa amk:n tietoliikennetekniikkaan kuuluvalle kurssille. Muun rupattelun ohessa kurssi paljastui varsin kiinnostavaksi ratkaisuksi, sillä opiskelijoille maksetaan käytännössä kaikki kahden viikon kurssiin sisältyvät kulut. EU:lta tulee rahoitus lentoihin ja mukavaan hostelliin Amsterdamin keskustassa, jonka lisäksi järjestävä koulu maksaa kaikki ruokailut ja tarjoaa muutamat oluet päälle.

Väkisin alkoi juttua kuunnellessa tulla mieleen, että kuinka monta kertaa kotikorkeakoulumme on kustantanut minulle sisäänpääsyä joillekin messuille tai edes lounassämpylää? Kovasta yrittämisestä huolimatta en päässyt kuin peukalolla ja etusormella muodostettavaan lukuun, mikä on oikeastaan aika outoa. Olen ollut kuulevinani suuret määrät hehkutusta, siitä kuinka hyödyllistä yliopisto-opiskelijoiden kansainvälistyminen olisi, mutta toiminta on tainnut jäädä yksittäisten opiskelijoiden vaihtoon patistamisen tasolle. Tähän on helppo tietysti sanoa, että “ei ole rahaa”, mutta yksittäisen amk:n saadessa EU:lta rahaa 10 opiskelijan 2 viikon opintomatkaa varten luulisi myös yliopistoilla olevan rahoitusmahdollisuuksia. Tai tarjotaanhan sitä toki meilläkin ohittamatonta mahdollisuutta kansainvälistyä ulkomaisten opiskelijoiden ryhmänohjaajana, josta vielä palkitaankin kokonaisella yhdellä opintopisteellä…

Mitä eiliseen Amsterdamin vierailuun tulee niin oli upeaa tehdä pientä turistikierrosta kanaalien varrella ilta-auringon loistossa. Kevät tekee voimalla tuloaan ja kaikki puut puskevat ulos lehtiään tai ovat täydessä kukkaloistossa. Sääkin on koko Hollannissa yhtäkkiä muuttunut kesäisen aurinkoiseksi ja päivisin tarkenee melkein kesävaatteissa auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Tulppaanit alkavat myös kohta olla parhaimmillaan ja mahdollisuudet toteuttaa ehkä suurin klisee – pyörällä tulppaanipeltojen ja tuulimyllyjen välissä ajelu – varsin korkealla.

Johdatus sushiin (12 ECTS)

Eilen oli japanilaisen kämppikseni syntymäpäivä, joten hän päätti järjestää muiden Delftin japanilaisten avustuksella todellisen sushi-illan meille mitään siitä tietämättömille eurooppalaisille. Itsekään en ollut aikaisemmin sushia maistellut, mutta toki konsepti oli tuttu – tai luulin niin. Olin etukäteen vahvasti siinä käsityksessä, että sushi on aina niitä kaikissa kuvissa näkyviä tyylikkäitä ja värikkäitä nyyttejä. Tavalliselle japanilaiselle tämä on kuitenkin ravintoloiden juttu ja “kansan sushissa” ihan vain kääritään riisiä kalafileeseen ja dipataan soijaan. Ei ehkä mielikuvamaisen esteettistä, mutta aivan törkeä hyvää kylläkin. Sushi oli kuitenkin vain loppuhuipennus ja sitä ennen tarjoiltiin ainakin kolmea erilaista alkuruokaa, joten lopputuloksena oli varsin täysi olo.

Kämppikseni opiskelee arkkitehtuuria, joten sushin lisäksi pääsin myös nauttimaan arkkaribileiden erikoisuuksista. Hieman taiteellisempien ihmisten ollessa kyseessä ei kemuissa tule koskaan tylsää, koska jutut ja pukeutuminen lähtee vähintään osalla aika lapasesta. Illan parasta antia oli ehkä musiikin tahtiin tehdyt ensimmäisten sushien rakenteluesitykset ja erään ranskalaisen kohtalaisella englannilla – mutta huikealla innolla – selittämä tarina, kuinka hän oli tutustunut “pikimustaan” nyrkkeilijään sattumalta edellisenä yönä. Valitettavasti jouduin tällä kertaa jättämään savuisen ja vahvasti filosofisempaan suuntaan menossa olevan ilmapiirin jo alkuyöstä, jotta jaksaisin nousta seuraavan aamun “Themes in Biomedical Engineering (3 ECTS)”-luennolle.

Oral exam

Lievää jännitystä oli aamulla ilmassa, sillä tänään oli vuorossa vaihtariurani ensimmäinen tentti. Tietenkään en päässyt aloittamaan millään tavallisella, vaan kyseessä oli suullinen tentti kahden kesken proffan kanssa – aiheena sinänsä tuttu tutkatekniikka. Onneksi aihe olikin suhteellisen tuttu, sillä kaikkien teknisten sanojen muistaminen ja niiden kokoaminen järkeviksi englanninkielisiksi lauseiksi oli aivan tarpeeksi haastavaa.

Näin ensikokemuksena suullinen tentti oli oikeastaan aika mukava vaikkakin haasteellinen. Jos muisti temppuilee jonkin yksittäisen asian kohdalla voi aina kysyä tarkennusta professorilta, koska kyseessä on enemmänkin haastattelu. Vastaavassa kirjallisessa kokeessa voit miettiä muutamaa termiä tai teoriaa kolme tuntia saamatta kuitenkaan tyhjentävää vastausta aikaan. Aika voi myös olla kirjallisen kokeen vahvuus. Siinä missä kirjallisessa kokeessa voi aina palata ensimmäiseen tehtävään korjaamaan veitsen terällä heiluvia teorioita, proffan kanssa keskustellessa kallista aikaa on hyvin rajoitetusti ja aiheet käsitellään yksi kerrallaan niihin enää palaamatta. Toisin sanoen, kun menet kerran möläyttämään jotain tyhmää ei sitä saa enää proffan päästä kumitettua.

Miten tentti sitten meni? Tunnin aikana tein oikeastaan vain kaksi pientä virhettä, koska en aivan heti tajunnut mitä proffa ajaa takaa. Tuloksena täällä käytettävällä 0-10 asteikolla vahva 8, mikä vastaa meillä vitosta eli JAUU, nyt saa koulu jäädä sunnuntaihin asti.