Salibändy tunnetaan Keski-Euroopassa yleisesti unihockey nimellä lähinnä siitä syystä, se täällä asuvien mielestä muistuttaa lähinnä maahockeytä ja pelaajamäärien johdosta sekajoukkueet ovat yleisiä. Pelaajat koostuvat yleisesti tyypeistä, joiden pinna on mennyt tolkuttoman painavan kuulan hakkaamiseen naurettavan pienellä mailalla pitkin valtavan suurta kenttää ja he ovat kaivanneet hieman lisää vauhtia ja vaihtelua yleensä. Puhutaan siis epäonnistuneista maahockeyn pelaajista epäonnistuneiden jääkiekkoilijoiden sijaan.
Tyypillisellä hollantilaisella reikäpalloilijalla uraa on takana pari vuotta tai vähemmän, joten kaikkiaan kyse on melko uudesta lajista. Sen ansiosta minä, jonka salibändysaavutusten huiput ovat komea ratkaisumaali kasiluokan liikuntatunnilla ja muutama kyseenalainen esiintyminen TKK:n harrastelijasarjassa, pärjään oikein mainiosti yliopistomme edustusjoukkueen riveissä. Satunnaisesti käymme harjoittelemassa Haagissa sikäläisen seuran kanssa, joiden ykkösjoukkue koostuu hauskasti suureksi osaksi neljääkymppiä hipovista suomalaisista ja ruotsalaisista. Kyseinen joukkue kuitenkin voitti Hollannin mestaruuden tänä vuonna ja pääsi juuri cup finaaliin, joten jokainen voi varmaan vetää omat johtopäätöksensä.
Ensi viikonloppuna onkin sitten oman joukkueemme ( Delft Blue Falcons – Suomennettuna suunnilleen “posliinihaukat” ) vuoro pelata ratkaisupelejä. Delftissä järjestetään 50. Hollannin yliopistojen väliset urheilukilpailut joukkuelajeissa ja salibändy kuuluu myös ohjelmaan. Pelaamme kahdessa päivässä yhteensä kuusi peliä, joiden jälkeen katsotaan kuka voitti – mikäli jalat vielä kantavat. Joka tapauksessa hauskaa on varmasti ja menestyksestä riippumatta minulle koko touhussa on parasta päästä osallistumaan ilmeisen perinteiseen Hollantilaiseen tapahtuman ja vielä tuntea kuuluvansa joukkoon.
No eihän ne laulukilpailut taas aivan nappiin menneet. Seurailin uutisista innostuneesti, kuinka Teräsbetonin huhuttiin voittaneen euroviisujen semifinaalin ja kertoimet putosivat kuin Gripenit. Yllättävän kovalla itsetunnolla varustettuna purjehdin eilen illalla pohjoismaalaisvaltaiseen kisakatsomoomme takki aivan sepposen selällään auki varmana siitä, että ainakin muut pohjoismaat jäävät varmasti taakse. Äänten laskennan ollessa noin puolessa välissä kävi tuttuun tapaan selväksi, että olisi aiheellista aloittaa reitin tiedustelu kohti takariviä.
Itä-Euroopasta en jaksa edes aloittaa, joten keskitympä miettimään pohjoismaiden välistä taistelua. Olihan se Teräsbetoni toki aikamoinen läppä, mutta esitys oli sentään aidosti erilainen euro-gay-popahtavien kappaleiden joukossa. Luulisi jo sen keräävän vaihtoehtoja hakevien äänestäjien ääniä, mutta ei. Norjan idolstehtaan typykkä tuntui vetoavan huomattavasti enemmän ja kaiken huippuna härskisti kiristetyn näköinen svedublondikin meni ohi. Ainut positiivinen asia oli, että lopulta Saksa jäi taakse eikä tarvinnut mennä sentään vessaan itkemään.
Hauskana sivujuonteena äänestimme kukin omaa pohjoismaatamme – parhaat jopa viidesti – mutta Hollannilta ei herunut pisteitä kenellekään.
Lueskelin huvikseni ensimmäisiä blogikirjoittelujani ja ihmettelin kuinka jaksoin vielä turistityyliin ihailla kanaaleja ja mukavalla tavalla erilaista katukuvaa. Oikeastaan voisi puhua enemmänkin havahtumisesta siihen kuinka hyvin olen uuteen ympäristöön sopeutunut. Enää en jaksa hidastaa vauhtia ihaillakseni kaikkia pyörätien vieruksilla pyöriviä vesilintuja vaan väistelen täydessä vauhdissa pyrstöä viistäen. Samaten kanaalien välissä puikkelehtimisesta on tullut jokapäiväistä ja lähin silta etelään kiinnostaa paljon maalauksellisia näkymiä enemmän. Samalla kuitenkin tiedostan, että Delft on varmasti eräs historiallisessa mielessä euroopan näyttävimpiä kaupunkeja ja joudun vuoden päästä pidättelemään kaverieni tylsistyttämistä loputtomilla jotuilla Hollannista.
Parin viikon päästä tullessani Suomeen käymään onkin jännittävää nähdä onko Suomi muuttunut vajaassa puolessa vuodessa yhtäkkiä siksi Euroopan eksoottiseksi pohjolaksi, joksi se täällä niin mielellään kuvitellaan. Varmasti ainakin palaan mielelläni maailmaan, jossa asioita saa hoidettua joustavasti ja kaiken voi olettaa toimivan maalaisjärjen yleisten sääntöjen mukaan. Ehkä osaan ainakin hetken myös arvostaa tiettyä rauhallisuutta ja luonnon keskellä elämisen tunnetta, joka Suomessa vallitsee. Haluan taas kävellä yksin metsässä ilman minkään ihmisen rakentaman näkemistä ja haistaa neulasten tuoksun. Ruisleipää en kaipaa, mutta lämpimän munkkiposson käyn kyllä hakemassa hetimmiten.
Enemmän turtumisen ehkäisemiseksi kokeilen seuraavaksi ääri-penkkiurheilua – jalkapallomatsin katsominen fanittavan italialaislauman kanssa.
Tulinpa katsoneeksi tyttö ja helmikorvakoru-leffan (Girl with a pearl earring), joka on täällä tavallaan iso juttu, koska se sijoittuu Delftiin. Nopealla tiedonhaulla selviää, että leffa on ollut vieläpä ehdokkaana kolmen oskarin saajaksi ja muutenkin ladattu huippunäyttelijöillä, joten odotin paljon etenkin kotiseutuvaikutukselta. Tällä kertaa juuri se kuitenkin riitti pilaamaan koko nautinnon.
Ideahan elokuvassa on varsin simppeli. Kuuluisan Delftiläisen 1600-luvun maalarin Johannes Vermeerin taloon saapuu uusi nuori piika ja laittaa asiat sekaisin. Erilaisten, mutta ei niin kovin merkittävien, vaiheiden jälkeen savutaan huippukohtaan, jossa Vermeer käyttää piikaa mallinaan ja maalaa varsin kuuluisan, elokuvan kanssa samannimisen taulun. Tottakai elokuvassa myös tyttö löytää pojan, ilkimykset saavat palkkansa ja kävellään käsi kädessä aamun koitteessa. Tarina sinänsä on täysin fiktiota, mutta sen innoittajana toimineen taulun voi tänäkin päivänä nähdä Haagissa.
Mikä elokuvassa sitten mätti? En tuntenut hetkeäkään elokuvan aikana olevani 1600-luvun Delftissä. Suurin osa kanaalikuvauksista on tehty Venetsiaksi tarkoitetuissa lavasteissa eikä näyttelijöissä ei ollut mitään yhtäläisyyksiä Hollantilaisten ulkonäköön tai elämäntyyliin. Delftistä oli koko elokuvaan lavastettu vain yksi aukio, jota häpeilemättä näytettiin monesta eri kulmasta. Tällä kaikella ei tietenkään ole mitään merkitystä kuin mitättömän pienelle määrälle elokuvan katsojia, mutta minua se riitti häiritsemään suunnattomasti.
Epäilemättä on vaikeaa tehdä elokuvaa ihmisille, jotka tuntevat taustat hyvin. Tällöin yleisö ei niinkään halua kuulla heille ennestään tuttua tarinaa uudestaan vaan he haluavat kokea omat mielikuvansa uudestaan piirtyneenä elokuvateatterin kankaalle. Tällöin pienimmätkin puitteissa esiintyvät epäjohdonmukaisuudet saavat tarinan tuntumaan väärältä vaikka itseasiassa juuri tarina välittyisikin elokuvan kautta hyvin. Jotain kuvaa tästä vaikutelmasta saa, kun katsoo klassikkoelokuvan Das Boot ja uudemman U-571 putkeen ja sen jälkeen miettii kumpi tuntui uskottavammalta. Toinen hyvä esimerkki on varsin uusi Kotkaan sijoittuva elokuva Keisarikunta, joka ei lähes kahden vuosikymmenen kotkalaisuudesta huolimatta tunnu sijoittuvan mihinkään muualle.
Lopulta elokuvat eivät voi muuta ollakaan kuin fantasiaa ja kuvitusta niille tunnoille, joilla pienet päämme on jo valmiiksi lastattu täyteen. Ne tarjoavat mahdollisuuden kuvitella itsensä hetkeksi ympäristöön, joka on alunperinkin tarkoitettu epätodelliseksi. Hauskaa todellisuudesta irtautumista toivoo nimimerkki Top Gun HD-editionin latautumiseen vielä muutama tunti.
Tämä päivä oli sikäli erikoinen, että paikallinen arkkitehtiosasto paloi käytännössä kokonaan hiileksi. Kyseessä ei edes ole mikään yksi siipi TKK:n tyyliin vaan 3000 opiskelijan yli kymmenkerroksinen betonimöhkäle. Palo oli alkanut kai 9:30 aikoihin ilmeisesti sähköviasta – heh heh – ja mennessäni kouluun kymmenen jälkeen näin jo savupilven, mutta luulin tulen olevan hallittavissa. Toisin kuitenkin kävi ja neljän jälkeen mennessäni kämppiksen kanssa paikalle oli peli jo melko lailla selvä. Palomiehet olivat heittäneet hohtimet kaivoon, koska sammuttaminen alkoi ilmeisesti olla liian vaarallista eikä rakennusta voitu enää pelastaa. Sinänsä ironista, että juuri talojen suunnittelijoiden lukaali paloi soihtuna eikä noin korkealle talolle välttämättömät sammutussysteemit riittäneet.
Arkkariopiskelijat ottivat menetyksen vastaan aika tyynesti ja olivat lähinnä huolissaan kymppikerroksen baarin juomista. Toisaalta joukossa on varmasti niitä joiden tämän kevään työpanos näkyy lähinnä tavallista punaisempana auringonlaskuna tänään. Varmaa on ainakin se, että ensimmäiset ehdotukset kilpailuun uuden rakennuksen suunnittelijasta ovat jo hahmottumassa monissa päissä.
Tänään harteiltani laskeutui vihdoinkin noin tuulimyllyillä lastatun jokilaivan kokoinen taakka, kun sain kevään suurimmat kouluprojektit valmiiksi. Pari kuukautta olen vaihtelevalla aktiivisuudella raatanut kolmen enemmän tai vähemmän toisiaan sivuavan projektin parissa, jotka käsittelevät sähkömagnetiikkaa. Sähkömagnetiikka käsitetään yleisesti joksikin niin vaikeaksi alaksi, että sitä on turha alkaa edes opiskelemaan. Normaalisti opiskelijamäärät korkeakoulussa kuin korkeakoulussa ovat minimissä ja sitä kautta tutkimuksessakin on valtavista mahdollisuuksista huolimatta vain harvalukuinen joukko yrittäjiä. Tästä seuraa myös tietty maine ja tuttavallisesti muutama kaveri täällä kutsuukin sähkömagnetiikkaa lähinnä laitoksen “antenniosastoksi”.
Lopulta kyse on mielestäni vain kärsivällisyydestä. Omaksumiskynnys sähkömagnetiikassa on kieltämättä selkeästi korkeammalla useimpiin muihin aloihin verrattuna, mutta toisaalta riittävän tason kerran saavutettuaan ilmiöiden käsittäminen tulee yhtä luonnolliseksi kuten minkä tahansa muunkin asian. Itse aikoinani valitsin sähkömagnetiikan yhdeksi opintojeni suunnaksi juuri sen tarjoamien haasteiden takia. En halua tehdä asioita niiden helppouden vaan vaikeuden takia – jotta voin kokeilla mihin pystyn ja lopulta voittaa itseni. Olenko näiden vuosien jälkeen sitten valmis laittamaan foliohatun päähän ja kytkemään itseni lataamon kauniin valkean seinän pistokkeeseen? Olen luonut pienen testin tätä varten: Sattuneesta ennen mainitusta syystä johtuen alla oleva kuva on minusta juuri nyt aivan törkeän jännittävä. Entä teistä?
Ei herättänyt suuria tunteita? No ei hätää. Onneksi ainakin uskottelen opiskelun olevan vain ohimenevä häiriö elämässäni, joten koitan pitää kosketusta muuhunkin. Hollannissa viimeinen viikko on ollut aivan täysipainoista hellettä, joten eilen päätimme lähteä porukalla meren rannalle nauttimaan auringosta. Suuntasimme kohti Scheveningeä, joka on Haagin lähistöllä sijaitseva maailmanluokan kaupallinen ranta esplanadeineen, rantaravintoloineen ja amerikkalaistyylisine laitureineen (pier). Tietenkin rannalla oli liian kuuma, vesi oli jäätävää ja ihmisiä liian paljon, mutta mikään näistä ei voinut häiritä vuoden ensimmäisen rantapäivän leppoisuutta. Illan lähestyessä ihmiset harvenivat rannalla, mutta me jatkoimme rauhallista grillailuamme aina auringon laskuun asti rennossa ilmapiirissä. Laskevan auringon siltaa pitkin merelle katsominen tyynenä kesäiltana on mielestäni eräs niistä harvoista hetkistä, jolloin voi todella tuntea oman pienuutensa luottaen samalla vakaasti tulevaisuuteen ilman epäilyksen häivää.
Yliopistoelämälle ympäri maailman lienee yhteistä kaikenlainen yhteisöllisyys ja yhdistystoiminta. Toiminta voi olla hyvinkin poliittista tai rakentua yhteisen opintosuunnan ympärille, mutta kyseessä voi olla myös pieni yhden harrastuksen ympärille rakentuva klubi. Yleensä näillä kaikilla yhdistyksillä, killoilla, osakunnilla tai jopa salaseuroilla on oma tietty nokkimisjärjestyksensä, jonka ymmärtäminen ulkopuoliselle on varmaan ensin käsittämätöntä monimutkaisuuden ja myöhemmin järjettömyyden takia. Luonnollisesti pakka on täällä aivan toisessa järjestyksessä kuin Helsingissä, joten nyt vasta muutamien kuukausien selvittelyn jälkeen alan viimein olla siitä hieman perillä.
Suomessa kenties suurimpia yhteisöjä ovat osakunnat, jotka ovat jakaantuneet vastaamaan maantieteellisiä alueita. Tyypillisesti siis vaikkapa Etelä-Pohjalaisessa Osakunnassa vaikuttaa vastaavalta alueelta kotoisin olevia opiskelijoita ja niin edelleen. Tähän on toki poikkeuksia sillä eräskin tämän blogin lukija tunnetusti vaihtoi pohjoisempaan osakuntaan ihan vaan, koska “siel on parempi meininki“. Nojoo, osakuntien jälkeen tullaan ainejärjestöihin, joita teknillisellä puolella killoiksi kutsutaan. Killoilla ei yleensä ole omaisuutta osakuntien malliin, mutta toimintaa pyöritetään kuitenkin varsin isosti. Lopulta päästään yhdelle ajatukselle perustuviin yhdistyksiin ja jossain niiden ympäristössä pyöriviin salaseuroihin. Yhteistä kaikille on se, että vähintään yhdet bileet ovat aina työn alla ja aktiivinen toiminta on tunnetusti loistava keino hidastaa opintopisteiden vuolasta virtaa.
Hollannissa säännöt ovat oikeastaan samat, mutta pelataan aika erilaisella laudalla. Dominoivassa asemassa täällä ovat osakunnat, jotka ovat ikään kuin kerroksissa. Kovimman jengin muodostavat kunkin yliopiston ensimmäiset eli vanhimmat osakunnat, joita kutsutaan yhteisesti nimellä “Core“. Näiden osakuntien eli eri yliopistojen välillä on voimakasta yhteistyötä ja ne pitävät yllä originaalia imagoaan. Aikojen saatossa, joku on sitten kypsynyt “Coren” kukkoiluun ja jokaisesta yliopistosta löytyy myös toinen uudempi osakunta, jolla on sitten luonnollisesti yhteistyötä muiden yliopistojen kakkosketjujen kanssa. Näiden alapuolella ovat suomen tyyliin ainejärjestöt, joiden toiminta on kuitenkin hieman suppeampaa. Lähinnä ne järjestävät excursioita ja keskittyvät muuntamaan yritysten löysää rahaa ilmaiseksi kaljaksi(tm). Myöskin harrastejärjestöjä löytyy, mutta ne keskittyvät lähes pelkästään urheilulajien ympärille.
Juuri tällä hetkellä tämä kaikki osakuntavouhotus on suunnilleen tapissa sillä, paikallinen kakkosketju viettää jotakin tasavuosijuhlaa varsin hulppein menoin. Osakunta vuokrasi kämppäni lähistöltä teollisuushallin, johon rakennettiin hirveällä tohinalla ja isolla rahalla valtava baarikompleksi. Eilisen visitiin perusteella erilaisia alueita oli noin viisi kappaletta, jonka lisäksi paikalla oli suuri esiintymislava, jossa osakunnan oma bändi veti aika loistavasti covereita koko illan. Jos eilisiä kemuja kuvataan vaikka ajankohtaiseen tyyliin playoffeiksi niin tänään on sitten vuorossa finaali parilla jatkoajalla ja rankkareilla, jotka menee lisälaukojiin asti. Jollain mystisellä kaavalla on laskettu, että tänään täytyy pitää 22 tuntia kestävät bileet, jotka alkoivat neljältä ja jatkunevat huomiseen kahteen asti. Omalla kisakunnolla taidan tyytyä parhaisiin keskipaloihin, mutta jotain erikoista on varmaan luvassa.
Alla vielä parasta dogmakuvausta eiliseltä
—BONUS—BONUS—
Kuluvalla viikolla blogissani posahti tuhannen vierailukerran raja rikki, joten sen kunniaksi olen kaivanut tilastoista TOP5 hakusanat, joilla blogini on löydetty.
5. alankomaiden ruokakulttuuri – tällä hakusanalla ei kyllä pitäis tulla yhtään osumaa
4. maltan maantieto – skidisti menee ohi joka sektorista
3. porsaankyljykset - ohan ne hyvii mut hei pliis
2. yrityslahjat kiinalaisille – suosittelen porotuotteita ja ruisleipää jos vielä luet tätä
1. miesten hiusmuoti 2008 – jos yks juttu on varma niin tuota et tästä maasta löydä
Hollannissa ei vietetä lainkaan vappua vaan paikallisena kevätjuhlana toimii huhtikuun viimeisenä vietettävät kuningattaren syntymäpäivät. Oikeastaan nykyisen kuningattaren syntymäpäivät ovat joskus talvella, mutta lähinnä sään takia juhlia vietetään käytännöllisesti näin kesän korvilla. Synttäriviikko toimii yleisesti myös Hollantilaisten kevätlomaviikkona, jolloin jokaisessa edes keskikokoisessa kaupungissa on vähintään jokin tivoli maisemissa. Varsinaiset bileiden juhlien juhlien kestit järjestetään kuitenkin Amsterdamissa huhtikuun viimeisenä, jolloin siellä tänäkin vuonna oli paikalla vaatimattomat 600000 ihmistä.
Homma ei toimi järjestelyjen suhteen aivan suomalaisen vapun “laitetaan lisää roskiksia ja toivotaan ihmisten olevan kiltisti”-tyylillä. Aivan ensiksi koko Amsterdamin kantakaupunki oli onnettomuuksien välttämiseksi suljettu kaikelta muulta liikenteeltä paitsi jalankululta koko päivän ajaksi. Myöskään roskapönttöjä ei ilmeisesti maasta löydy niin paljoa, että olisi edes kannattanut yrittää, joten roskat oli tarkoitus heittää vain sivuun seuraavan aamun siivouspartioiden noukittavaksi. Viimeiseksi siinä missä Suomessa vappuna pidetään päässä jotain tonttulakkia (tupsulla tai ilman) ja juodaan skumppaa, täällä vedetään oranssia päälle ja vannotaan Heinekenin nimeen.
Edellisen illan Haagin konserteista väsyneellä, mutta sitäkin innokkaammalla ulkkariporukalla nousimme jo auringonnousun aikaan ottamaan vastaan rakkaan kuningatteremme syntymäpäiviä. Hitusen tärisevin käsin ja kylmissämme aloitimme päivän tekemällä picnic-eväitä päivää varten. Tämän jälkeen suuntasimme kaikkien kassiemme kanssa junalla Amsterdamiin, jossa tuntui olevan jo 11 aikaan täysi hulina päällä. Lainsäädännöllisesti kuningattaren synttärit on erityinen päivä, jolloin kuka tahansa kansalainen voi käydä katukauppaa ilman veroja ja ilman erityisiä lupia. Tämän johdosta koko Amsterdam on täynnä erilaisia kojuja ja tapahtumia, mistä voi ostaa lähes mitä vain. Kenties hauskin liikeidea oli paikka, jossa sai heittää kananmunilla vanerisuojien takana herjauksia huutelevia ihmisiä. Heitto maksoi muutaman euron ja pään kokoiseen reikään osumalla voitti parikymmentä euroa. Vielä aivan erityisenä alueena toimi keskuspuistona toimiva Vondelpark, joka oli pyhitetty ainoastaan lasten myyntitoiminnalle. Puistoteiden reunat olivat täynnä vanhoja lelujaan kauppaavia lapsia sekä näiden mitä erilaisimpia sirkusesityksiä ja kilpailukojuja. Samaisesta Vondelparkista varasimme myös upean picnic-paikkamme, josta pystyimme seuraamaan kaikessa rauhassa puiston valtavaa ihmisvilinää.
Iltapäivän mittainen auringossa lokoilu tyynen puistolammen rannalla hyvien tyyppien kanssa on varmaan kaikkea mitä hyvältä vapulta voi toivoa, mutta toki se oli vasta alkua. Illan juhlahumun noustessa suuntasimme kohti Museumpleiniä, jossa paikallinen radioasema järjesti pienen ilmaiskonsertin. 200000 ihmisen keskellä konsertissa oli intiimi – lähes klubimainen tunnelma – jossa suunnilleen kaikki kaverit sai helposti hukkumaan ennemmin tai myöhemmin. Pimeyden laskeutuessa suuntasimme ydinkeskustaan tarkastamaan tilannetta heti porukan tunnin kestäneen kokoon soittelun jälkeen. Ei hirveän yllättäen aamupäivän ihmistilanne oli noin kymmenkertaistunut ja jokainen paikka oli aivan varmasti viimeistä paikkaa myöten täynnä. Muutaman täpötäyden ravintelin tarkastamisen jälkeen johdatin sekalaisen laumamme vielä jo käsitteeksi muodostuneeseen Dansen bij Jasseniin, josta jokainen hiljaa ripotellen valui junalla Delftiä kohti yön vaihtuessa aamuksi.
Mitä sitten pidin Hollantilaisesta vapusta? Alkuviikosta vielä hieman harmittelin, että ei tullut lähdettyä Suomeen vapuksi, sillä se on niitä harvoja aikoja vuodesta, jolloin voi tavata tuttuja huolettomimmillaan. Maassa maan tavalla ajattelin ja tällä kertaa täytyy sanoa, että kyllä kannatti. Amsterdam kuningattaren syntymäpäivänä on sen luokan karnevaali, että tuskin toista tulee aivan heti vastaan – jos koskaan. Suosittelenkin kaikille vapun sivuuttamista edes kerran elämässä ja reissua Amsterdamiin katsomaan miten koko valtio juhlii haalariin, lakkiin tai virkaan katsomatta.
Alla olevat kuvat kertovat varmaan ne tuhannet sanat kuluneesta viikosta, mitä jätin mainitsematta.
Kirjoittaja: Pepe 
Kirjoittaja: Pepe 
Kirjoittaja: Pepe 
