Suuri helpotus ja rantaelämää

Tänään harteiltani laskeutui vihdoinkin noin tuulimyllyillä lastatun jokilaivan kokoinen taakka, kun sain kevään suurimmat kouluprojektit valmiiksi. Pari kuukautta olen vaihtelevalla aktiivisuudella raatanut kolmen enemmän tai vähemmän toisiaan sivuavan projektin parissa, jotka käsittelevät sähkömagnetiikkaa. Sähkömagnetiikka käsitetään yleisesti joksikin niin vaikeaksi alaksi, että sitä on turha alkaa edes opiskelemaan. Normaalisti opiskelijamäärät korkeakoulussa kuin korkeakoulussa ovat minimissä ja sitä kautta tutkimuksessakin on valtavista mahdollisuuksista huolimatta vain harvalukuinen joukko yrittäjiä. Tästä seuraa myös tietty maine ja tuttavallisesti muutama kaveri täällä kutsuukin sähkömagnetiikkaa lähinnä laitoksen “antenniosastoksi”.

Lopulta kyse on mielestäni vain kärsivällisyydestä. Omaksumiskynnys sähkömagnetiikassa on kieltämättä selkeästi korkeammalla useimpiin muihin aloihin verrattuna, mutta toisaalta riittävän tason kerran saavutettuaan ilmiöiden käsittäminen tulee yhtä luonnolliseksi kuten minkä tahansa muunkin asian. Itse aikoinani valitsin sähkömagnetiikan yhdeksi opintojeni suunnaksi juuri sen tarjoamien haasteiden takia. En halua tehdä asioita niiden helppouden vaan vaikeuden takia – jotta voin kokeilla mihin pystyn ja lopulta voittaa itseni. Olenko näiden vuosien jälkeen sitten valmis laittamaan foliohatun päähän ja kytkemään itseni lataamon kauniin valkean seinän pistokkeeseen? Olen luonut pienen testin tätä varten: Sattuneesta ennen mainitusta syystä johtuen alla oleva kuva on minusta juuri nyt aivan törkeän jännittävä. Entä teistä?

Ei herättänyt suuria tunteita? No ei hätää. Onneksi ainakin uskottelen opiskelun olevan vain ohimenevä häiriö elämässäni, joten koitan pitää kosketusta muuhunkin. Hollannissa viimeinen viikko on ollut aivan täysipainoista hellettä, joten eilen päätimme lähteä porukalla meren rannalle nauttimaan auringosta. Suuntasimme kohti Scheveningeä, joka on Haagin lähistöllä sijaitseva maailmanluokan kaupallinen ranta esplanadeineen, rantaravintoloineen ja amerikkalaistyylisine laitureineen (pier). Tietenkin rannalla oli liian kuuma, vesi oli jäätävää ja ihmisiä liian paljon, mutta mikään näistä ei voinut häiritä vuoden ensimmäisen rantapäivän leppoisuutta. Illan lähestyessä ihmiset harvenivat rannalla, mutta me jatkoimme rauhallista grillailuamme aina auringon laskuun asti rennossa ilmapiirissä. Laskevan auringon siltaa pitkin merelle katsominen tyynenä kesäiltana on mielestäni eräs niistä harvoista hetkistä, jolloin voi todella tuntea oman pienuutensa luottaen samalla vakaasti tulevaisuuteen ilman epäilyksen häivää.