Lueskelin huvikseni ensimmäisiä blogikirjoittelujani ja ihmettelin kuinka jaksoin vielä turistityyliin ihailla kanaaleja ja mukavalla tavalla erilaista katukuvaa. Oikeastaan voisi puhua enemmänkin havahtumisesta siihen kuinka hyvin olen uuteen ympäristöön sopeutunut. Enää en jaksa hidastaa vauhtia ihaillakseni kaikkia pyörätien vieruksilla pyöriviä vesilintuja vaan väistelen täydessä vauhdissa pyrstöä viistäen. Samaten kanaalien välissä puikkelehtimisesta on tullut jokapäiväistä ja lähin silta etelään kiinnostaa paljon maalauksellisia näkymiä enemmän. Samalla kuitenkin tiedostan, että Delft on varmasti eräs historiallisessa mielessä euroopan näyttävimpiä kaupunkeja ja joudun vuoden päästä pidättelemään kaverieni tylsistyttämistä loputtomilla jotuilla Hollannista.
Parin viikon päästä tullessani Suomeen käymään onkin jännittävää nähdä onko Suomi muuttunut vajaassa puolessa vuodessa yhtäkkiä siksi Euroopan eksoottiseksi pohjolaksi, joksi se täällä niin mielellään kuvitellaan. Varmasti ainakin palaan mielelläni maailmaan, jossa asioita saa hoidettua joustavasti ja kaiken voi olettaa toimivan maalaisjärjen yleisten sääntöjen mukaan. Ehkä osaan ainakin hetken myös arvostaa tiettyä rauhallisuutta ja luonnon keskellä elämisen tunnetta, joka Suomessa vallitsee. Haluan taas kävellä yksin metsässä ilman minkään ihmisen rakentaman näkemistä ja haistaa neulasten tuoksun. Ruisleipää en kaipaa, mutta lämpimän munkkiposson käyn kyllä hakemassa hetimmiten.
Enemmän turtumisen ehkäisemiseksi kokeilen seuraavaksi ääri-penkkiurheilua – jalkapallomatsin katsominen fanittavan italialaislauman kanssa.
