Viimeinen viikonloppu Hollannissa ja jotenkin ajauduin viettämään sen salibändyturnauksen merkeissä. Tällä kertaa juoksimme pallon perässä pääasiassa omaa maalia kohti Groningenissa, joka on oikeastaan pohjoisen Hollannin ainut suurempi kaupunki. Joukkueemme oli myös hieman uudistunut, koska yhdistyimme varsin tasokkaan Haagin joukkueen kanssa saadaksemme tarpeeksi pelaajia kasaan. Tuloksena oli varsin mielenkiintoinen sekoitus pelaajia, joista kokenein oli noin neljissä kymmenissä oleva ruotsalainen entinen eurocupin voittaja siinä missä osalla pelaajista oli kokemusta lajista vasta vuoden ajalta.
Pelimme pysyi tällä kertaa oikeastaan mainiosti kasassa ja voitimmekin puolet pelaamistamme matseista. Hävityt pelit olisivat olleet voitettuna melkoisia yllätyksiä, sillä lohkoomme oli sopivasti arvottu Hollannin miesten maajoukkue ja Ruotsin salibandypainotteisen lukion joukkue, jotka olivat jokseenkin eri tasolla. Näistä ainakin jälkimmäinen pelasi myöhemmin turnauksen finaalissa siinä missä meille heltisi lopulta sijoitus 9. joukkueiden kokonaismäärän ollessa 15.
Mitä turnauksen oheistoimintaan tulee, sain yöllä kaupungilla puuhailla hieman ylimääräistä jonkun ruotsalaisen salibändysankarin väsähtäessä kadulle oksentelemaan. Taisi olla pastakastikkeessa vanhaa jauhelihaa tai ehkä kokilla likaiset kädet kun ei ruuat pysyneet sisällä – tiedä häntä. Ainakin ensiaputaitoja tuli taas virkisteltyä.
Huomenna onkin sitten hyvä aloittaa viimeinen tynkäviikko Hollannissa lihakset aivan muushina. Kaiken virallisen säädön ohessa huomenna on tarkoitus mennä porukalla Japanilaiseen buffettiin syömään ja tiistaina lupasin pitää läksiäisbileet koko porukalle ennen torstaiaamun lentoa. Kiirettä siis pitää, mutta ainakin tämä tunneli alkaa nyt olla finaalissa – tai sitten vasta alkamassa, kuka tietää.
Mikäli lentokoneet eivät kiinnosta kannattaa lukeminen lopettaa tähän. Paremmin minut tuntevat tietävätkin, että olen joskus hieman innoissani kaikesta lentävästä ja ehkä hieman eräästä siihen liittyvästä vuonna 1986 valmistuneesta elokuvasta. Ei hirveä yllätys, että heti hollantiin tullessa oli pakko skannata maan ilmailutapahtumakalenteri läpi ja olihan siellä yksi helmi odottamassa. Viime lauantaina menimme iskän ja pikkuveljeni Teemun kanssa katsomaan Hollannin ilmavoimien vuosittaista lentonäytöstä Leeuwardenin NATO-tukikohtaan. Eurooppalaisessa mittakaavassa nimenomaan kerran kahdessa vuodessa pidettävä Leeuwardenin näytös on kovassa huudossa eikä viimekertainen esiintyjälista blue angeleineen jättänyt juuri muuta mahdollisuutta kuin odottaa paljon. Tänä vuonna osallistujalista ei ollut aivan yhtä huima, mutta 8 tunnin lento-ohjelmaan mahtui niin paljon minulle ennen näkemättömiä koneita, että ei enemmästä niin väliä.
Historiallisista koneista kenties parhaiten jäi mieleen brittien toisen maailmansodan pommirekkana tunnettu Lancaster, joka oli pidetty erinomaisessa kunnossa. Jotain tiettyä arvokkuuttaa oli ilmassa aikansa moderneimman pommittajan lipuessa kentän yli antamatta tuumaakaan periksi ylpeydestään. Modernimman kaluston esittelystä parhaiten jäi mieleen Hollantilaisten parhaalla ammattitaidolla vetämä “air power demo”, jossa 5 F-16 paria hyökkäsi simuloidusti kenttää vastaan. Pommit eivät sentään olleet oikeita, mutta heikommat olivat hajoamassa jo pelkkään lentomeluun. Esiintyjistä voisi kirjoittaa vaikka yhden diplomityön (tai kolme gradua), mutta ehkä paremmin asian ajaa viestin loppuun koostamani video näytöksestä.
Esiintyjälistan listan lisäksi Suomen vastaavat tapahtumat voisivat ottaa oppia tapahtuman järjestelyistä. Ensinnäkin pääsymaksua ei ollut ja järjestäjien toimesta paikalla oli ilmainen kuljetus tapahtumapaikan ja kaikkien jatkoyhteyksien välillä. Olimme itse liikkeellä junalla eikä kumpaankaan suuntaan tukikohdan väliä kuljettaessa tarvinnut jonottaa hetkeäkään. Tulee vain mieleen viime kesäinen Kuopion keikka, jossa sain odottaa ensin tunnin päästäkseni ostamaan ylikalliin lipun, jolla pääsi tungokseen varvistelemaan ja sitten taas odottamaan tunnin autossa alueelta poispääsyä.
Varmaan jokainen arvaa, että Hollannissa jalkapalloinnostus on tällä hetkellä hieman suurempaa kuin omassa jalkapallon kehitysmaassamme. Tarkalleen täällä touhu on lähtenyt suurin piirtein niin lapasesta kuin suinkin on mahdollista. Erilaiset kaupat kilpailevat siitä kenen ikkunassa on eniten oranssia sälää ja kokonaisia pihoja sekä parvekkeita on koristeltu yhtenäisen maton muodostavalla lippujen ja nauhojen yhdistelmällä. Parhaimmillaan autoihin on tungettu kolme erilaista kannatuslippua liehumaan ilmavirrassa mitä mielenkiintoisempien kiinnitysten varassa. Ja kaikki tämä on siis aivan jokapäiväistä eikä edes vielä itse pelin aikaista toimintaa.
Itse pelin aikana – jos mahdollista – asiat nousevat vielä toiseen promilleen. Pelin aikana normaalin teknillisen yliopiston sukupuolisuhteen mukaan jakautunut kannattajajoukko pakkautuu lähes kaikista baareista löytyvien screenien eteen hurraamaan oranssit voittoon ja juomaan kaljaa. Valitettavasti en maani kohtalaisen menestyksen takia ole vielä päässyt näkemään mitä tapahtuu joukkueen hävitessä, mutta voittaessa purkaudutaan kadulle huutamaan “HUP HOLLAND HUP” ja lähdetään vaeltamaan mölyämistä tasaisesti jatkaen. Selvemmät voivat lisäksi soitella auton torvea ja muut vaikka potkia pari roskista kumoon (tai fillaria kanaaliin toim. huom).
Hollantilaiset eivät kuitenkaan hyvästä yrityksestä huolimatta saa kultaa tässäkään kilpailussa. Hulluimmat, fanaattisimmat ja äänekkäimmät kannattajat löytyvät kiistattomasti Italiasta. Tiistaina olin katsomassa Italia-Ranska peliä noin tusinan italialaisen kanssa ja viimeistään ensimmäisen maalin jälkeen ilta oli erilaisten laulujen sikermää ja suuria tunteita. Makaroonit muodostivat eräänlaisen massan joka pomppi ja huusi jokaisen pallon liikkeen mukana kuin viimeistä päivää. Toivon hartaasti Italian vielä kohtaavan Hollannin – mutta häviävän, koska ehdin jo ostaa oranssin kannatuspaidan…
Tällä viikolla on kirjoitustahti vähän hiipunut, koska olen ollut kesälomamatkalla – Suomessa. Aikaisemmin jo mietin miltä Suomeen paluu mahtaa tuntua pitkän ulkomailla oleskelun jälkeen. Tuntuvatko kaikki aikaisemmin arkipäiväiset asiat yhtäkkiä aivan ainutlaatuisilta ja tunnen pakottavaa tarvetta kirjoittaa muutama tusina kirjettä YK:n maailmanperintötoimikunnalle vai onko kaikki niin kuin ennenkin?
Nyt osaan kertoa, että kaikki on loppujen lopuksi hyvin samanlaista, mutta ympäristö on virkistävällä tavalla erilainen. En enää ihmettele miksi ulkomaalaiset pitävät Suomea joskus hieman taianomaisena, koska täällä oikeasti huomaa kuinka huipputeknologia yhdistyy saumattomasti tietynlaiseen luonnonläheiseen elämiseen. Taika on siinä, että tämä luonnonläheisyys ei kuitenkaan vaikuta rutiineihin millään tavalla. Samalla tavalla kirjoitan taas yhtä mammografiaesseetä ja kävelen lähikauppaan ostoksille laittaakseni haluamaani ruokaa niin kuin missä tahansa maailman metropolissa tekisin.
Lyhyt kesälomani Suomessa tuo myös väistämätä mieleen sen, että vaihto-opiskeluaikani on väistämättä kääntymässä ehtoopuolelle. Ensimmäiset kaverit lähtevät tällä viikolla takaisin valtamerien taakse enkä nää heitä luultavasti enää ikinä, joten tiettyä haikeutta on ilmassa. Lienee siis aika paljastaa lyhyt vaihto-opiskelusta kertova videoni, joka on 95% laadukasta kännykällä kuvattua dogmaa. Termit “steady-cam”, “post production” ja “läpimurtorooli” eivät välttämättä suoraan liity seuraavaan.
Tässä taannoin saimme lääketieteellisen kuvantamisen kurssilla tehtäväksi kirjoitella vapaaehtoisen esseen jostain aiheesta ja pitää siitä myös esityksen. Homma oli tarkoitus tehdä parityönä, mutta ollessani lyhytaikainen vaihto-opiskelija ja kurssin ollessa poikkeavasti fysiikan osastolla en tuntenut muista osallistujista ketään ennalta. Homma oli oikeastaan aika helppo ja aihe tuttu, joten kyselin professorilta jos voisin tehdä esseen itsenäisesti (ja nukkua pitkään). Vastaus oli kuitenkin, että minun olisi hyvä löytää pari, koska oppisin siitä niin paljon enemmän. Tämä viimeinen lause kaikuu päässäni vieläkin.
Viikon kurssin keskustelupalstalla ollut senssi-ilmoitukseni ei tuottanut toivottua tulosta, joten seuraavan luennon alussa kiinnitin rohkeasti koko kurssin huomion ja kyselin onko joku vielä paria vailla – tuloksena vain hiljaista supinaa. Se sijaan luennolta poistuessani tunsin vaimeaa tökkäilyä selkäpuolellani ja löysinkin sieltä ihka aidon fyysikon, joka olisi kiinnostunut ryhtymään esseeprojektiin kanssani. Keskustelimme nopeasti aiheen selväksi ja sovimme ensimmäisen tapaamisen.
Tapaaminen meni vielä mukavasti eikä antanut merkkiäkään tulevista ongelmista. Sovimme uuden tapaamisen noin viikon päähän, jolloin meillä oli tarkoitus yhdistää esseepuoliskomme yhdeksi dokumentiksi. Päivät kuluivat ja minä etsin meille lähdeartikkeleita sekä kirjoittelin oman osuuteni jo hyvissä ajoin valmiiksi. Sovittuna tapaamispäivänä menin ohi-on fiiliksellä moikkaamaan partneriani vain todetakseni, että hän ei ole vielä edes lukenut riviäkään lähdeartikkeleista. Noh, katselimme parit kielioppivirheet omasta tekstistäni ja sovimme toisen esseepuoliskon kolahtavan sähköpostiini kahden päivän kuluttua- arvatkaa kolahtiko? Lopulta sain parini yllättäen ainoastaan yhden sivun mittaisen osuuden viimeisenä mahdollisena palautuspäivänä, jolloin minulle jäi huimasti aikaa esittää muutoksia. Esimerkiksi parini päätös jättää yksi aihe kokonaan käsittelemättä irrelevanttisuuteen vedoten olisi minusta voinut olla keskustelemisen arvoinen asia.
Palautin siis jotain sinnepäin materiaalia viimeisenä mahdollisena ajankohtana, jonka jälkeen meillä oli vielä jäljellä esityksen valmistelu. Yleensä olen Suomessa tottunut menetelmään, jossa ryhmän kaikki osapuolet osallistuvat aivotyöskentelyyn, mutta tällä kertaa sovelsimme hieman erilaisia työtapoja. Minun tehdessä esitystä parini keskittyi lähes koko ajan kirjoittelemaan työkoneellaan viestejä Hollantilaisten sarjakuvapiirtäjien keskustelualueelle ja osallistui oikeastaan vain yhteen diaan kahden lauseen voimalla…Itse esitys meni lopulta meiltä oikein hyvin vaikka motivaatio ei edellisistä syistä johtuen ollut aivan huipussa.
Jotenkin minusta alkaa taas kerran tuntua, että tulevassa työelämässä jaksamiseni suurin este ei tule olemaan jatkuvien suorituspaineiden luoma stressi. En myöskään usko, että joskus venyvät työpäivät ja satunnainen kiire tulevat aiheuttamaan minulle suuriakaan ongelmia. Sen sijaan pelkään, että jostain vielä löydän sellaisen fyysikon, joka yksinkertaisesti menee yli kaikista niistä valtavan laajoista raameista, joiden sisällä olevien ihmisten kanssa tulen loistavasti toimeen.
Aikaisemman hypetyksen mukaisesti viikonloppu hurahti salibändyn merkeissä. Perjantaina ja lauantaina olleet pelit ja niiden päälle tulleet järkkäilyt imivät jopa minun huipputreenatun kroppani aivan loppuun, joten sunnuntai on mennyt aika hissukseen kaikkien lihasten muistuttaessa olemassaolostaan. Itse pelit olisivat tietty joukkuetasolla voineet mennä paremminkin, koska hävisimme viidestä pelistä neljä, mutta luultavasti se vastasi tasoamme oikein hyvin. Osa muista joukkueista pelasi sellaisenaan Hollannin sarjaa siinä missä meidän joukkueemme on ollut kasassa vajaan vuoden. Yleisesti joukkueissa näkyi hyvin lajinvaihto maahockeystä, koska viikatteet viuhuivat ilmassa ja noin puolet tytöistä pelasi hameessa…
Omalta kohdalta pelit menivät oikeastaan todella hyvin, koska sain tehtyä parit komeat maalit eikä omassa päässä juuri soinut puolustaessani. Aikaisemmin olen lähinnä pelaillut satunnaisesti vaihtelevalla menestyksellä, mutta nyt puolen vuoden valmentajan kanssa treenaamisen kanssa jälkeen huomaa selkeästi palasten loksahtavan paikoilleen. Jaksanko Suomeen palattuani reikäpalloa enää tosissaan hakata jää nähtäväksi, mutta killan jengistä voisin vasemman pakin paikan jo varata.
Kirjoittaja: Pepe 
Kirjoittaja: Pepe 
Kirjoittaja: Pepe 
