Tässä taannoin saimme lääketieteellisen kuvantamisen kurssilla tehtäväksi kirjoitella vapaaehtoisen esseen jostain aiheesta ja pitää siitä myös esityksen. Homma oli tarkoitus tehdä parityönä, mutta ollessani lyhytaikainen vaihto-opiskelija ja kurssin ollessa poikkeavasti fysiikan osastolla en tuntenut muista osallistujista ketään ennalta. Homma oli oikeastaan aika helppo ja aihe tuttu, joten kyselin professorilta jos voisin tehdä esseen itsenäisesti (ja nukkua pitkään). Vastaus oli kuitenkin, että minun olisi hyvä löytää pari, koska oppisin siitä niin paljon enemmän. Tämä viimeinen lause kaikuu päässäni vieläkin.
Viikon kurssin keskustelupalstalla ollut senssi-ilmoitukseni ei tuottanut toivottua tulosta, joten seuraavan luennon alussa kiinnitin rohkeasti koko kurssin huomion ja kyselin onko joku vielä paria vailla – tuloksena vain hiljaista supinaa. Se sijaan luennolta poistuessani tunsin vaimeaa tökkäilyä selkäpuolellani ja löysinkin sieltä ihka aidon fyysikon, joka olisi kiinnostunut ryhtymään esseeprojektiin kanssani. Keskustelimme nopeasti aiheen selväksi ja sovimme ensimmäisen tapaamisen.
Tapaaminen meni vielä mukavasti eikä antanut merkkiäkään tulevista ongelmista. Sovimme uuden tapaamisen noin viikon päähän, jolloin meillä oli tarkoitus yhdistää esseepuoliskomme yhdeksi dokumentiksi. Päivät kuluivat ja minä etsin meille lähdeartikkeleita sekä kirjoittelin oman osuuteni jo hyvissä ajoin valmiiksi. Sovittuna tapaamispäivänä menin ohi-on fiiliksellä moikkaamaan partneriani vain todetakseni, että hän ei ole vielä edes lukenut riviäkään lähdeartikkeleista. Noh, katselimme parit kielioppivirheet omasta tekstistäni ja sovimme toisen esseepuoliskon kolahtavan sähköpostiini kahden päivän kuluttua- arvatkaa kolahtiko? Lopulta sain parini yllättäen ainoastaan yhden sivun mittaisen osuuden viimeisenä mahdollisena palautuspäivänä, jolloin minulle jäi huimasti aikaa esittää muutoksia. Esimerkiksi parini päätös jättää yksi aihe kokonaan käsittelemättä irrelevanttisuuteen vedoten olisi minusta voinut olla keskustelemisen arvoinen asia.
Palautin siis jotain sinnepäin materiaalia viimeisenä mahdollisena ajankohtana, jonka jälkeen meillä oli vielä jäljellä esityksen valmistelu. Yleensä olen Suomessa tottunut menetelmään, jossa ryhmän kaikki osapuolet osallistuvat aivotyöskentelyyn, mutta tällä kertaa sovelsimme hieman erilaisia työtapoja. Minun tehdessä esitystä parini keskittyi lähes koko ajan kirjoittelemaan työkoneellaan viestejä Hollantilaisten sarjakuvapiirtäjien keskustelualueelle ja osallistui oikeastaan vain yhteen diaan kahden lauseen voimalla…Itse esitys meni lopulta meiltä oikein hyvin vaikka motivaatio ei edellisistä syistä johtuen ollut aivan huipussa.
Jotenkin minusta alkaa taas kerran tuntua, että tulevassa työelämässä jaksamiseni suurin este ei tule olemaan jatkuvien suorituspaineiden luoma stressi. En myöskään usko, että joskus venyvät työpäivät ja satunnainen kiire tulevat aiheuttamaan minulle suuriakaan ongelmia. Sen sijaan pelkään, että jostain vielä löydän sellaisen fyysikon, joka yksinkertaisesti menee yli kaikista niistä valtavan laajoista raameista, joiden sisällä olevien ihmisten kanssa tulen loistavasti toimeen.
