Ei ollut helppoa lähteä pois Suomesta, mutta palaaminen on melkein vaikeampaa. Eilen järjestin läksiäiset kaikille kavereilleni täällä ja oli uskomattoman haikeaa nähdä kaikki tutut suurimmaksi osaksi viimeistä kertaa ikinä. En sano, että olisin tavannut todellisia sielunkumppaneita täällä, joiden jättäminen veisi mukanaan palan minusta. Kaikki ovat kuitenkin olleet omalla tavallaan mahtavia persoonia, joita ilman aikani täällä olisi ollut luultavasti yhtä tyhjän kanssa. Laskeskelin, että olen tutustunut vähintään yhteen ihmiseen jokaiselta mantereelta ja Euroopasta löytyy neula lähes jokaisen valtion kohdalta.
Saavutinko sitten kaiken sen mitä kuvittelin vaihdossa kokevani? En varsinaisesti lähtenyt matkaan opiskelut mielessäni, mutta lopulta suoritin paljon kursseja hyvillä arvosanoilla. Lähtiessäni olin jokseenkin epäileväinen pystynkö tottumaan etelä-Eurooppalaiseen tyyliin, mutta huomasin lopuksi nauttivani juuri eniten italialaispohjaisella porukalla yhdessä syömisestä ja katukahviloissa istuskelusta. Eniten ehkä halusin parantaa kielitaitoani ja englannista meinasikin alitajuisesti tulla välillä täysin hallitseva kieli. Puhelimessa lipsahteli lopuksi välillä väärän kielen puolelle vaikka kovasti koitin suomea puhua.
Mielenkiintoista on nähdä miten sitä taas tottuu elämään Suomessa. Arkipäiväisissä asioissa on kuitenkin jokaisessa maassa omat niksinsä ja rutiinit hieman erilaisia. Varmasti suurin ero on, että aluksi kaikki tuntuu olevan kauempana kuin täällä. Kaupassa käyntiin täytyy varata eri tavalla aikaa ja kaupunkien välillä matkustelu huvikseen ei ole edes jokaviikkoinen tapahtuma. Samaten melkein jokapäiväisen yhdessä syömisen ja satunnaisen toisten nurkissa hengailun voi varmaan unohtaa ja tottua taas suunnittelemaan kaiken muutaman päivän etukäteen, mikäli meinaa tehdä kaverien kanssa jotakin. Maassa maan tavalla ja niin edespäin.
Jälkikäteen olen myös erittäin tyytyväinen, että tulin perustaneeksi tämän blogin. Sen oli tarkoitus olla vain henkilökohtainen kanavani purkaa sydäntäni suomeksi ja ehkä myös harjoitella hieman eri kirjoitustyylejä. Tarkoituksena se kieltämättä täyttikin, mutta eniten minua yllätti sen jossain vaiheessa saama julkisuus. Ennen ihmisten lähtöä kesälaitumille lukijoita oli paikoitellen yli 70 päivässä ja blogi nousi nopeiten kasvavien blogien listalle keräten vielä lisää lukijoita, mutta kaipa se vähän liikaa suomalaiselle ujoudelle. Ehkä olisin kaivannut näiltä kaikilta lukijoilta hieman lisää kommentointia, jotta olisin tiennyt kuka ihme tätä oikein lukee. Tähän viestiin voi toki vielä pistää hieman kommentointia *vink*vink*. Selvennykseksi on vielä mainittava, että kyseessä on ehdottomasti tämän blogin viimeinen merkintä. Aloitanko tulevaisuudessa uuden blogin vaikkapa jatko-opiskeluiden tuskasta – täytyy tunnustella fiiliksiä muutama kuukausi ennen kuin osaa sanoa.
Joskus viestejä kirjoittaessa oli vaikea päästä alkuun ennen todellisen otteen saamista. Toisinaan taas tiesin tarkalleen mitä haluan sanoa etukäteen ja siirsin sen vain puoliautomaattisesti tekstiksi. Alusta asti olen kuitenkin ollut aivan varma mihin tulen tämän blogin päättämään. Loppuhuipennuksen myötä siis heippa kaikille ja kohta nähdään taas.
Viimeinen viikonloppu Hollannissa ja jotenkin ajauduin viettämään sen salibändyturnauksen merkeissä. Tällä kertaa juoksimme pallon perässä pääasiassa omaa maalia kohti Groningenissa, joka on oikeastaan pohjoisen Hollannin ainut suurempi kaupunki. Joukkueemme oli myös hieman uudistunut, koska yhdistyimme varsin tasokkaan Haagin joukkueen kanssa saadaksemme tarpeeksi pelaajia kasaan. Tuloksena oli varsin mielenkiintoinen sekoitus pelaajia, joista kokenein oli noin neljissä kymmenissä oleva ruotsalainen entinen eurocupin voittaja siinä missä osalla pelaajista oli kokemusta lajista vasta vuoden ajalta.
Pelimme pysyi tällä kertaa oikeastaan mainiosti kasassa ja voitimmekin puolet pelaamistamme matseista. Hävityt pelit olisivat olleet voitettuna melkoisia yllätyksiä, sillä lohkoomme oli sopivasti arvottu Hollannin miesten maajoukkue ja Ruotsin salibandypainotteisen lukion joukkue, jotka olivat jokseenkin eri tasolla. Näistä ainakin jälkimmäinen pelasi myöhemmin turnauksen finaalissa siinä missä meille heltisi lopulta sijoitus 9. joukkueiden kokonaismäärän ollessa 15.
Mitä turnauksen oheistoimintaan tulee, sain yöllä kaupungilla puuhailla hieman ylimääräistä jonkun ruotsalaisen salibändysankarin väsähtäessä kadulle oksentelemaan. Taisi olla pastakastikkeessa vanhaa jauhelihaa tai ehkä kokilla likaiset kädet kun ei ruuat pysyneet sisällä – tiedä häntä. Ainakin ensiaputaitoja tuli taas virkisteltyä.
Huomenna onkin sitten hyvä aloittaa viimeinen tynkäviikko Hollannissa lihakset aivan muushina. Kaiken virallisen säädön ohessa huomenna on tarkoitus mennä porukalla Japanilaiseen buffettiin syömään ja tiistaina lupasin pitää läksiäisbileet koko porukalle ennen torstaiaamun lentoa. Kiirettä siis pitää, mutta ainakin tämä tunneli alkaa nyt olla finaalissa – tai sitten vasta alkamassa, kuka tietää.
Mikäli lentokoneet eivät kiinnosta kannattaa lukeminen lopettaa tähän. Paremmin minut tuntevat tietävätkin, että olen joskus hieman innoissani kaikesta lentävästä ja ehkä hieman eräästä siihen liittyvästä vuonna 1986 valmistuneesta elokuvasta. Ei hirveä yllätys, että heti hollantiin tullessa oli pakko skannata maan ilmailutapahtumakalenteri läpi ja olihan siellä yksi helmi odottamassa. Viime lauantaina menimme iskän ja pikkuveljeni Teemun kanssa katsomaan Hollannin ilmavoimien vuosittaista lentonäytöstä Leeuwardenin NATO-tukikohtaan. Eurooppalaisessa mittakaavassa nimenomaan kerran kahdessa vuodessa pidettävä Leeuwardenin näytös on kovassa huudossa eikä viimekertainen esiintyjälista blue angeleineen jättänyt juuri muuta mahdollisuutta kuin odottaa paljon. Tänä vuonna osallistujalista ei ollut aivan yhtä huima, mutta 8 tunnin lento-ohjelmaan mahtui niin paljon minulle ennen näkemättömiä koneita, että ei enemmästä niin väliä.
Historiallisista koneista kenties parhaiten jäi mieleen brittien toisen maailmansodan pommirekkana tunnettu Lancaster, joka oli pidetty erinomaisessa kunnossa. Jotain tiettyä arvokkuuttaa oli ilmassa aikansa moderneimman pommittajan lipuessa kentän yli antamatta tuumaakaan periksi ylpeydestään. Modernimman kaluston esittelystä parhaiten jäi mieleen Hollantilaisten parhaalla ammattitaidolla vetämä “air power demo”, jossa 5 F-16 paria hyökkäsi simuloidusti kenttää vastaan. Pommit eivät sentään olleet oikeita, mutta heikommat olivat hajoamassa jo pelkkään lentomeluun. Esiintyjistä voisi kirjoittaa vaikka yhden diplomityön (tai kolme gradua), mutta ehkä paremmin asian ajaa viestin loppuun koostamani video näytöksestä.
Esiintyjälistan listan lisäksi Suomen vastaavat tapahtumat voisivat ottaa oppia tapahtuman järjestelyistä. Ensinnäkin pääsymaksua ei ollut ja järjestäjien toimesta paikalla oli ilmainen kuljetus tapahtumapaikan ja kaikkien jatkoyhteyksien välillä. Olimme itse liikkeellä junalla eikä kumpaankaan suuntaan tukikohdan väliä kuljettaessa tarvinnut jonottaa hetkeäkään. Tulee vain mieleen viime kesäinen Kuopion keikka, jossa sain odottaa ensin tunnin päästäkseni ostamaan ylikalliin lipun, jolla pääsi tungokseen varvistelemaan ja sitten taas odottamaan tunnin autossa alueelta poispääsyä.
Varmaan jokainen arvaa, että Hollannissa jalkapalloinnostus on tällä hetkellä hieman suurempaa kuin omassa jalkapallon kehitysmaassamme. Tarkalleen täällä touhu on lähtenyt suurin piirtein niin lapasesta kuin suinkin on mahdollista. Erilaiset kaupat kilpailevat siitä kenen ikkunassa on eniten oranssia sälää ja kokonaisia pihoja sekä parvekkeita on koristeltu yhtenäisen maton muodostavalla lippujen ja nauhojen yhdistelmällä. Parhaimmillaan autoihin on tungettu kolme erilaista kannatuslippua liehumaan ilmavirrassa mitä mielenkiintoisempien kiinnitysten varassa. Ja kaikki tämä on siis aivan jokapäiväistä eikä edes vielä itse pelin aikaista toimintaa.
Itse pelin aikana – jos mahdollista – asiat nousevat vielä toiseen promilleen. Pelin aikana normaalin teknillisen yliopiston sukupuolisuhteen mukaan jakautunut kannattajajoukko pakkautuu lähes kaikista baareista löytyvien screenien eteen hurraamaan oranssit voittoon ja juomaan kaljaa. Valitettavasti en maani kohtalaisen menestyksen takia ole vielä päässyt näkemään mitä tapahtuu joukkueen hävitessä, mutta voittaessa purkaudutaan kadulle huutamaan “HUP HOLLAND HUP” ja lähdetään vaeltamaan mölyämistä tasaisesti jatkaen. Selvemmät voivat lisäksi soitella auton torvea ja muut vaikka potkia pari roskista kumoon (tai fillaria kanaaliin toim. huom).
Hollantilaiset eivät kuitenkaan hyvästä yrityksestä huolimatta saa kultaa tässäkään kilpailussa. Hulluimmat, fanaattisimmat ja äänekkäimmät kannattajat löytyvät kiistattomasti Italiasta. Tiistaina olin katsomassa Italia-Ranska peliä noin tusinan italialaisen kanssa ja viimeistään ensimmäisen maalin jälkeen ilta oli erilaisten laulujen sikermää ja suuria tunteita. Makaroonit muodostivat eräänlaisen massan joka pomppi ja huusi jokaisen pallon liikkeen mukana kuin viimeistä päivää. Toivon hartaasti Italian vielä kohtaavan Hollannin – mutta häviävän, koska ehdin jo ostaa oranssin kannatuspaidan…
Tällä viikolla on kirjoitustahti vähän hiipunut, koska olen ollut kesälomamatkalla – Suomessa. Aikaisemmin jo mietin miltä Suomeen paluu mahtaa tuntua pitkän ulkomailla oleskelun jälkeen. Tuntuvatko kaikki aikaisemmin arkipäiväiset asiat yhtäkkiä aivan ainutlaatuisilta ja tunnen pakottavaa tarvetta kirjoittaa muutama tusina kirjettä YK:n maailmanperintötoimikunnalle vai onko kaikki niin kuin ennenkin?
Nyt osaan kertoa, että kaikki on loppujen lopuksi hyvin samanlaista, mutta ympäristö on virkistävällä tavalla erilainen. En enää ihmettele miksi ulkomaalaiset pitävät Suomea joskus hieman taianomaisena, koska täällä oikeasti huomaa kuinka huipputeknologia yhdistyy saumattomasti tietynlaiseen luonnonläheiseen elämiseen. Taika on siinä, että tämä luonnonläheisyys ei kuitenkaan vaikuta rutiineihin millään tavalla. Samalla tavalla kirjoitan taas yhtä mammografiaesseetä ja kävelen lähikauppaan ostoksille laittaakseni haluamaani ruokaa niin kuin missä tahansa maailman metropolissa tekisin.
Lyhyt kesälomani Suomessa tuo myös väistämätä mieleen sen, että vaihto-opiskeluaikani on väistämättä kääntymässä ehtoopuolelle. Ensimmäiset kaverit lähtevät tällä viikolla takaisin valtamerien taakse enkä nää heitä luultavasti enää ikinä, joten tiettyä haikeutta on ilmassa. Lienee siis aika paljastaa lyhyt vaihto-opiskelusta kertova videoni, joka on 95% laadukasta kännykällä kuvattua dogmaa. Termit “steady-cam”, “post production” ja “läpimurtorooli” eivät välttämättä suoraan liity seuraavaan.
Aikaisemman hypetyksen mukaisesti viikonloppu hurahti salibändyn merkeissä. Perjantaina ja lauantaina olleet pelit ja niiden päälle tulleet järkkäilyt imivät jopa minun huipputreenatun kroppani aivan loppuun, joten sunnuntai on mennyt aika hissukseen kaikkien lihasten muistuttaessa olemassaolostaan. Itse pelit olisivat tietty joukkuetasolla voineet mennä paremminkin, koska hävisimme viidestä pelistä neljä, mutta luultavasti se vastasi tasoamme oikein hyvin. Osa muista joukkueista pelasi sellaisenaan Hollannin sarjaa siinä missä meidän joukkueemme on ollut kasassa vajaan vuoden. Yleisesti joukkueissa näkyi hyvin lajinvaihto maahockeystä, koska viikatteet viuhuivat ilmassa ja noin puolet tytöistä pelasi hameessa…
Omalta kohdalta pelit menivät oikeastaan todella hyvin, koska sain tehtyä parit komeat maalit eikä omassa päässä juuri soinut puolustaessani. Aikaisemmin olen lähinnä pelaillut satunnaisesti vaihtelevalla menestyksellä, mutta nyt puolen vuoden valmentajan kanssa treenaamisen kanssa jälkeen huomaa selkeästi palasten loksahtavan paikoilleen. Jaksanko Suomeen palattuani reikäpalloa enää tosissaan hakata jää nähtäväksi, mutta killan jengistä voisin vasemman pakin paikan jo varata.
Salibändy tunnetaan Keski-Euroopassa yleisesti unihockey nimellä lähinnä siitä syystä, se täällä asuvien mielestä muistuttaa lähinnä maahockeytä ja pelaajamäärien johdosta sekajoukkueet ovat yleisiä. Pelaajat koostuvat yleisesti tyypeistä, joiden pinna on mennyt tolkuttoman painavan kuulan hakkaamiseen naurettavan pienellä mailalla pitkin valtavan suurta kenttää ja he ovat kaivanneet hieman lisää vauhtia ja vaihtelua yleensä. Puhutaan siis epäonnistuneista maahockeyn pelaajista epäonnistuneiden jääkiekkoilijoiden sijaan.
Tyypillisellä hollantilaisella reikäpalloilijalla uraa on takana pari vuotta tai vähemmän, joten kaikkiaan kyse on melko uudesta lajista. Sen ansiosta minä, jonka salibändysaavutusten huiput ovat komea ratkaisumaali kasiluokan liikuntatunnilla ja muutama kyseenalainen esiintyminen TKK:n harrastelijasarjassa, pärjään oikein mainiosti yliopistomme edustusjoukkueen riveissä. Satunnaisesti käymme harjoittelemassa Haagissa sikäläisen seuran kanssa, joiden ykkösjoukkue koostuu hauskasti suureksi osaksi neljääkymppiä hipovista suomalaisista ja ruotsalaisista. Kyseinen joukkue kuitenkin voitti Hollannin mestaruuden tänä vuonna ja pääsi juuri cup finaaliin, joten jokainen voi varmaan vetää omat johtopäätöksensä.
Ensi viikonloppuna onkin sitten oman joukkueemme ( Delft Blue Falcons – Suomennettuna suunnilleen “posliinihaukat” ) vuoro pelata ratkaisupelejä. Delftissä järjestetään 50. Hollannin yliopistojen väliset urheilukilpailut joukkuelajeissa ja salibändy kuuluu myös ohjelmaan. Pelaamme kahdessa päivässä yhteensä kuusi peliä, joiden jälkeen katsotaan kuka voitti – mikäli jalat vielä kantavat. Joka tapauksessa hauskaa on varmasti ja menestyksestä riippumatta minulle koko touhussa on parasta päästä osallistumaan ilmeisen perinteiseen Hollantilaiseen tapahtuman ja vielä tuntea kuuluvansa joukkoon.
No eihän ne laulukilpailut taas aivan nappiin menneet. Seurailin uutisista innostuneesti, kuinka Teräsbetonin huhuttiin voittaneen euroviisujen semifinaalin ja kertoimet putosivat kuin Gripenit. Yllättävän kovalla itsetunnolla varustettuna purjehdin eilen illalla pohjoismaalaisvaltaiseen kisakatsomoomme takki aivan sepposen selällään auki varmana siitä, että ainakin muut pohjoismaat jäävät varmasti taakse. Äänten laskennan ollessa noin puolessa välissä kävi tuttuun tapaan selväksi, että olisi aiheellista aloittaa reitin tiedustelu kohti takariviä.
Itä-Euroopasta en jaksa edes aloittaa, joten keskitympä miettimään pohjoismaiden välistä taistelua. Olihan se Teräsbetoni toki aikamoinen läppä, mutta esitys oli sentään aidosti erilainen euro-gay-popahtavien kappaleiden joukossa. Luulisi jo sen keräävän vaihtoehtoja hakevien äänestäjien ääniä, mutta ei. Norjan idolstehtaan typykkä tuntui vetoavan huomattavasti enemmän ja kaiken huippuna härskisti kiristetyn näköinen svedublondikin meni ohi. Ainut positiivinen asia oli, että lopulta Saksa jäi taakse eikä tarvinnut mennä sentään vessaan itkemään.
Hauskana sivujuonteena äänestimme kukin omaa pohjoismaatamme – parhaat jopa viidesti – mutta Hollannilta ei herunut pisteitä kenellekään.
Tämä päivä oli sikäli erikoinen, että paikallinen arkkitehtiosasto paloi käytännössä kokonaan hiileksi. Kyseessä ei edes ole mikään yksi siipi TKK:n tyyliin vaan 3000 opiskelijan yli kymmenkerroksinen betonimöhkäle. Palo oli alkanut kai 9:30 aikoihin ilmeisesti sähköviasta – heh heh – ja mennessäni kouluun kymmenen jälkeen näin jo savupilven, mutta luulin tulen olevan hallittavissa. Toisin kuitenkin kävi ja neljän jälkeen mennessäni kämppiksen kanssa paikalle oli peli jo melko lailla selvä. Palomiehet olivat heittäneet hohtimet kaivoon, koska sammuttaminen alkoi ilmeisesti olla liian vaarallista eikä rakennusta voitu enää pelastaa. Sinänsä ironista, että juuri talojen suunnittelijoiden lukaali paloi soihtuna eikä noin korkealle talolle välttämättömät sammutussysteemit riittäneet.
Arkkariopiskelijat ottivat menetyksen vastaan aika tyynesti ja olivat lähinnä huolissaan kymppikerroksen baarin juomista. Toisaalta joukossa on varmasti niitä joiden tämän kevään työpanos näkyy lähinnä tavallista punaisempana auringonlaskuna tänään. Varmaa on ainakin se, että ensimmäiset ehdotukset kilpailuun uuden rakennuksen suunnittelijasta ovat jo hahmottumassa monissa päissä.
Tänään harteiltani laskeutui vihdoinkin noin tuulimyllyillä lastatun jokilaivan kokoinen taakka, kun sain kevään suurimmat kouluprojektit valmiiksi. Pari kuukautta olen vaihtelevalla aktiivisuudella raatanut kolmen enemmän tai vähemmän toisiaan sivuavan projektin parissa, jotka käsittelevät sähkömagnetiikkaa. Sähkömagnetiikka käsitetään yleisesti joksikin niin vaikeaksi alaksi, että sitä on turha alkaa edes opiskelemaan. Normaalisti opiskelijamäärät korkeakoulussa kuin korkeakoulussa ovat minimissä ja sitä kautta tutkimuksessakin on valtavista mahdollisuuksista huolimatta vain harvalukuinen joukko yrittäjiä. Tästä seuraa myös tietty maine ja tuttavallisesti muutama kaveri täällä kutsuukin sähkömagnetiikkaa lähinnä laitoksen “antenniosastoksi”.
Lopulta kyse on mielestäni vain kärsivällisyydestä. Omaksumiskynnys sähkömagnetiikassa on kieltämättä selkeästi korkeammalla useimpiin muihin aloihin verrattuna, mutta toisaalta riittävän tason kerran saavutettuaan ilmiöiden käsittäminen tulee yhtä luonnolliseksi kuten minkä tahansa muunkin asian. Itse aikoinani valitsin sähkömagnetiikan yhdeksi opintojeni suunnaksi juuri sen tarjoamien haasteiden takia. En halua tehdä asioita niiden helppouden vaan vaikeuden takia – jotta voin kokeilla mihin pystyn ja lopulta voittaa itseni. Olenko näiden vuosien jälkeen sitten valmis laittamaan foliohatun päähän ja kytkemään itseni lataamon kauniin valkean seinän pistokkeeseen? Olen luonut pienen testin tätä varten: Sattuneesta ennen mainitusta syystä johtuen alla oleva kuva on minusta juuri nyt aivan törkeän jännittävä. Entä teistä?
Ei herättänyt suuria tunteita? No ei hätää. Onneksi ainakin uskottelen opiskelun olevan vain ohimenevä häiriö elämässäni, joten koitan pitää kosketusta muuhunkin. Hollannissa viimeinen viikko on ollut aivan täysipainoista hellettä, joten eilen päätimme lähteä porukalla meren rannalle nauttimaan auringosta. Suuntasimme kohti Scheveningeä, joka on Haagin lähistöllä sijaitseva maailmanluokan kaupallinen ranta esplanadeineen, rantaravintoloineen ja amerikkalaistyylisine laitureineen (pier). Tietenkin rannalla oli liian kuuma, vesi oli jäätävää ja ihmisiä liian paljon, mutta mikään näistä ei voinut häiritä vuoden ensimmäisen rantapäivän leppoisuutta. Illan lähestyessä ihmiset harvenivat rannalla, mutta me jatkoimme rauhallista grillailuamme aina auringon laskuun asti rennossa ilmapiirissä. Laskevan auringon siltaa pitkin merelle katsominen tyynenä kesäiltana on mielestäni eräs niistä harvoista hetkistä, jolloin voi todella tuntea oman pienuutensa luottaen samalla vakaasti tulevaisuuteen ilman epäilyksen häivää.
Kirjoittaja: Pepe 
Kirjoittaja: Pepe 
Kirjoittaja: Pepe 
