Tilinpäätös

Ei ollut helppoa lähteä pois Suomesta, mutta palaaminen on melkein vaikeampaa. Eilen järjestin läksiäiset kaikille kavereilleni täällä ja oli uskomattoman haikeaa nähdä kaikki tutut suurimmaksi osaksi viimeistä kertaa ikinä. En sano, että olisin tavannut todellisia sielunkumppaneita täällä, joiden jättäminen veisi mukanaan palan minusta. Kaikki ovat kuitenkin olleet omalla tavallaan mahtavia persoonia, joita ilman aikani täällä olisi ollut luultavasti yhtä tyhjän kanssa. Laskeskelin, että olen tutustunut vähintään yhteen ihmiseen jokaiselta mantereelta ja Euroopasta löytyy neula lähes jokaisen valtion kohdalta.

Saavutinko sitten kaiken sen mitä kuvittelin vaihdossa kokevani? En varsinaisesti lähtenyt matkaan opiskelut mielessäni, mutta lopulta suoritin paljon kursseja hyvillä arvosanoilla. Lähtiessäni olin jokseenkin epäileväinen pystynkö tottumaan etelä-Eurooppalaiseen tyyliin, mutta huomasin lopuksi nauttivani juuri eniten italialaispohjaisella porukalla yhdessä syömisestä ja katukahviloissa istuskelusta. Eniten ehkä halusin parantaa kielitaitoani ja englannista meinasikin alitajuisesti tulla välillä täysin hallitseva kieli. Puhelimessa lipsahteli lopuksi välillä väärän kielen puolelle vaikka kovasti koitin suomea puhua.

Mielenkiintoista on nähdä miten sitä taas tottuu elämään Suomessa. Arkipäiväisissä asioissa on kuitenkin jokaisessa maassa omat niksinsä ja rutiinit hieman erilaisia. Varmasti suurin ero on, että aluksi kaikki tuntuu olevan kauempana kuin täällä. Kaupassa käyntiin täytyy varata eri tavalla aikaa ja kaupunkien välillä matkustelu huvikseen ei ole edes jokaviikkoinen tapahtuma. Samaten melkein jokapäiväisen yhdessä syömisen ja satunnaisen toisten nurkissa hengailun voi varmaan unohtaa ja tottua taas suunnittelemaan kaiken muutaman päivän etukäteen, mikäli meinaa tehdä kaverien kanssa jotakin. Maassa maan tavalla ja niin edespäin.

Jälkikäteen olen myös erittäin tyytyväinen, että tulin perustaneeksi tämän blogin. Sen oli tarkoitus olla vain henkilökohtainen kanavani purkaa sydäntäni suomeksi ja ehkä myös harjoitella hieman eri kirjoitustyylejä. Tarkoituksena se kieltämättä täyttikin, mutta eniten minua yllätti sen jossain vaiheessa saama julkisuus. Ennen ihmisten lähtöä kesälaitumille lukijoita oli paikoitellen yli 70 päivässä ja blogi nousi nopeiten kasvavien blogien listalle keräten vielä lisää lukijoita, mutta kaipa se vähän liikaa suomalaiselle ujoudelle. Ehkä olisin kaivannut näiltä kaikilta lukijoilta hieman lisää kommentointia, jotta olisin tiennyt kuka ihme tätä oikein lukee. Tähän viestiin voi toki vielä pistää hieman kommentointia *vink*vink*. Selvennykseksi on vielä mainittava, että kyseessä on ehdottomasti tämän blogin viimeinen merkintä. Aloitanko tulevaisuudessa uuden blogin vaikkapa jatko-opiskeluiden tuskasta – täytyy tunnustella fiiliksiä muutama kuukausi ennen kuin osaa sanoa.

Joskus viestejä kirjoittaessa oli vaikea päästä alkuun ennen todellisen otteen saamista. Toisinaan taas tiesin tarkalleen mitä haluan sanoa etukäteen ja siirsin sen vain puoliautomaattisesti tekstiksi. Alusta asti olen kuitenkin ollut aivan varma mihin tulen tämän blogin päättämään. Loppuhuipennuksen myötä siis heippa kaikille ja kohta nähdään taas.

Mikään ei tunnu enää miltään

Lueskelin huvikseni ensimmäisiä blogikirjoittelujani ja ihmettelin kuinka jaksoin vielä turistityyliin ihailla kanaaleja ja mukavalla tavalla erilaista katukuvaa. Oikeastaan voisi puhua enemmänkin havahtumisesta siihen kuinka hyvin olen uuteen ympäristöön sopeutunut. Enää en jaksa hidastaa vauhtia ihaillakseni kaikkia pyörätien vieruksilla pyöriviä vesilintuja vaan väistelen täydessä vauhdissa pyrstöä viistäen. Samaten kanaalien välissä puikkelehtimisesta on tullut jokapäiväistä ja lähin silta etelään kiinnostaa paljon maalauksellisia näkymiä enemmän. Samalla kuitenkin tiedostan, että Delft on varmasti eräs historiallisessa mielessä euroopan näyttävimpiä kaupunkeja ja joudun vuoden päästä pidättelemään kaverieni tylsistyttämistä loputtomilla jotuilla Hollannista.

Parin viikon päästä tullessani Suomeen käymään onkin jännittävää nähdä onko Suomi muuttunut vajaassa puolessa vuodessa yhtäkkiä siksi Euroopan eksoottiseksi pohjolaksi, joksi se täällä niin mielellään kuvitellaan. Varmasti ainakin palaan mielelläni maailmaan, jossa asioita saa hoidettua joustavasti ja kaiken voi olettaa toimivan maalaisjärjen yleisten sääntöjen mukaan. Ehkä osaan ainakin hetken myös arvostaa tiettyä rauhallisuutta ja luonnon keskellä elämisen tunnetta, joka Suomessa vallitsee. Haluan taas kävellä yksin metsässä ilman minkään ihmisen rakentaman näkemistä ja haistaa neulasten tuoksun. Ruisleipää en kaipaa, mutta lämpimän munkkiposson käyn kyllä hakemassa hetimmiten.

Enemmän turtumisen ehkäisemiseksi kokeilen seuraavaksi ääri-penkkiurheilua – jalkapallomatsin katsominen fanittavan italialaislauman kanssa.

Suuri helpotus ja rantaelämää

Tänään harteiltani laskeutui vihdoinkin noin tuulimyllyillä lastatun jokilaivan kokoinen taakka, kun sain kevään suurimmat kouluprojektit valmiiksi. Pari kuukautta olen vaihtelevalla aktiivisuudella raatanut kolmen enemmän tai vähemmän toisiaan sivuavan projektin parissa, jotka käsittelevät sähkömagnetiikkaa. Sähkömagnetiikka käsitetään yleisesti joksikin niin vaikeaksi alaksi, että sitä on turha alkaa edes opiskelemaan. Normaalisti opiskelijamäärät korkeakoulussa kuin korkeakoulussa ovat minimissä ja sitä kautta tutkimuksessakin on valtavista mahdollisuuksista huolimatta vain harvalukuinen joukko yrittäjiä. Tästä seuraa myös tietty maine ja tuttavallisesti muutama kaveri täällä kutsuukin sähkömagnetiikkaa lähinnä laitoksen “antenniosastoksi”.

Lopulta kyse on mielestäni vain kärsivällisyydestä. Omaksumiskynnys sähkömagnetiikassa on kieltämättä selkeästi korkeammalla useimpiin muihin aloihin verrattuna, mutta toisaalta riittävän tason kerran saavutettuaan ilmiöiden käsittäminen tulee yhtä luonnolliseksi kuten minkä tahansa muunkin asian. Itse aikoinani valitsin sähkömagnetiikan yhdeksi opintojeni suunnaksi juuri sen tarjoamien haasteiden takia. En halua tehdä asioita niiden helppouden vaan vaikeuden takia – jotta voin kokeilla mihin pystyn ja lopulta voittaa itseni. Olenko näiden vuosien jälkeen sitten valmis laittamaan foliohatun päähän ja kytkemään itseni lataamon kauniin valkean seinän pistokkeeseen? Olen luonut pienen testin tätä varten: Sattuneesta ennen mainitusta syystä johtuen alla oleva kuva on minusta juuri nyt aivan törkeän jännittävä. Entä teistä?

Ei herättänyt suuria tunteita? No ei hätää. Onneksi ainakin uskottelen opiskelun olevan vain ohimenevä häiriö elämässäni, joten koitan pitää kosketusta muuhunkin. Hollannissa viimeinen viikko on ollut aivan täysipainoista hellettä, joten eilen päätimme lähteä porukalla meren rannalle nauttimaan auringosta. Suuntasimme kohti Scheveningeä, joka on Haagin lähistöllä sijaitseva maailmanluokan kaupallinen ranta esplanadeineen, rantaravintoloineen ja amerikkalaistyylisine laitureineen (pier). Tietenkin rannalla oli liian kuuma, vesi oli jäätävää ja ihmisiä liian paljon, mutta mikään näistä ei voinut häiritä vuoden ensimmäisen rantapäivän leppoisuutta. Illan lähestyessä ihmiset harvenivat rannalla, mutta me jatkoimme rauhallista grillailuamme aina auringon laskuun asti rennossa ilmapiirissä. Laskevan auringon siltaa pitkin merelle katsominen tyynenä kesäiltana on mielestäni eräs niistä harvoista hetkistä, jolloin voi todella tuntea oman pienuutensa luottaen samalla vakaasti tulevaisuuteen ilman epäilyksen häivää.

Opiskelijayhteisöllisyyttä

Yliopistoelämälle ympäri maailman lienee yhteistä kaikenlainen yhteisöllisyys ja yhdistystoiminta. Toiminta voi olla hyvinkin poliittista tai rakentua yhteisen opintosuunnan ympärille, mutta kyseessä voi olla myös pieni yhden harrastuksen ympärille rakentuva klubi. Yleensä näillä kaikilla yhdistyksillä, killoilla, osakunnilla tai jopa salaseuroilla on oma tietty nokkimisjärjestyksensä, jonka ymmärtäminen ulkopuoliselle on varmaan ensin käsittämätöntä monimutkaisuuden ja myöhemmin järjettömyyden takia. Luonnollisesti pakka on täällä aivan toisessa järjestyksessä kuin Helsingissä, joten nyt vasta muutamien kuukausien selvittelyn jälkeen alan viimein olla siitä hieman perillä.

Suomessa kenties suurimpia yhteisöjä ovat osakunnat, jotka ovat jakaantuneet vastaamaan maantieteellisiä alueita. Tyypillisesti siis vaikkapa Etelä-Pohjalaisessa Osakunnassa vaikuttaa vastaavalta alueelta kotoisin olevia opiskelijoita ja niin edelleen. Tähän on toki poikkeuksia sillä eräskin tämän blogin lukija tunnetusti vaihtoi pohjoisempaan osakuntaan ihan vaan, koska “siel on parempi meininki“. Nojoo, osakuntien jälkeen tullaan ainejärjestöihin, joita teknillisellä puolella killoiksi kutsutaan. Killoilla ei yleensä ole omaisuutta osakuntien malliin, mutta toimintaa pyöritetään kuitenkin varsin isosti. Lopulta päästään yhdelle ajatukselle perustuviin yhdistyksiin ja jossain niiden ympäristössä pyöriviin salaseuroihin. Yhteistä kaikille on se, että vähintään yhdet bileet ovat aina työn alla ja aktiivinen toiminta on tunnetusti loistava keino hidastaa opintopisteiden vuolasta virtaa.

Hollannissa säännöt ovat oikeastaan samat, mutta pelataan aika erilaisella laudalla. Dominoivassa asemassa täällä ovat osakunnat, jotka ovat ikään kuin kerroksissa. Kovimman jengin muodostavat kunkin yliopiston ensimmäiset eli vanhimmat osakunnat, joita kutsutaan yhteisesti nimellä “Core“. Näiden osakuntien eli eri yliopistojen välillä on voimakasta yhteistyötä ja ne pitävät yllä originaalia imagoaan. Aikojen saatossa, joku on sitten kypsynyt “Coren” kukkoiluun ja jokaisesta yliopistosta löytyy myös toinen uudempi osakunta, jolla on sitten luonnollisesti yhteistyötä muiden yliopistojen kakkosketjujen kanssa. Näiden alapuolella ovat suomen tyyliin ainejärjestöt, joiden toiminta on kuitenkin hieman suppeampaa. Lähinnä ne järjestävät excursioita ja keskittyvät muuntamaan yritysten löysää rahaa ilmaiseksi kaljaksi(tm). Myöskin harrastejärjestöjä löytyy, mutta ne keskittyvät lähes pelkästään urheilulajien ympärille.

Juuri tällä hetkellä tämä kaikki osakuntavouhotus on suunnilleen tapissa sillä, paikallinen kakkosketju viettää jotakin tasavuosijuhlaa varsin hulppein menoin. Osakunta vuokrasi kämppäni lähistöltä teollisuushallin, johon rakennettiin hirveällä tohinalla ja isolla rahalla valtava baarikompleksi. Eilisen visitiin perusteella erilaisia alueita oli noin viisi kappaletta, jonka lisäksi paikalla oli suuri esiintymislava, jossa osakunnan oma bändi veti aika loistavasti covereita koko illan. Jos eilisiä kemuja kuvataan vaikka ajankohtaiseen tyyliin playoffeiksi niin tänään on sitten vuorossa finaali parilla jatkoajalla ja rankkareilla, jotka menee lisälaukojiin asti. Jollain mystisellä kaavalla on laskettu, että tänään täytyy pitää 22 tuntia kestävät bileet, jotka alkoivat neljältä ja jatkunevat huomiseen kahteen asti. Omalla kisakunnolla taidan tyytyä parhaisiin keskipaloihin, mutta jotain erikoista on varmaan luvassa.

Alla vielä parasta dogmakuvausta eiliseltä

—BONUS—BONUS—

Kuluvalla viikolla blogissani posahti tuhannen vierailukerran raja rikki, joten sen kunniaksi olen kaivanut tilastoista TOP5 hakusanat, joilla blogini on löydetty.

5. alankomaiden ruokakulttuuri – tällä hakusanalla ei kyllä pitäis tulla yhtään osumaa

4. maltan maantieto – skidisti menee ohi joka sektorista

3. porsaankyljykset - ohan ne hyvii mut hei pliis

2. yrityslahjat kiinalaisille – suosittelen porotuotteita ja ruisleipää jos vielä luet tätä

1. miesten hiusmuoti 2008 – jos yks juttu on varma niin tuota et tästä maasta löydä

Oral exam

Lievää jännitystä oli aamulla ilmassa, sillä tänään oli vuorossa vaihtariurani ensimmäinen tentti. Tietenkään en päässyt aloittamaan millään tavallisella, vaan kyseessä oli suullinen tentti kahden kesken proffan kanssa – aiheena sinänsä tuttu tutkatekniikka. Onneksi aihe olikin suhteellisen tuttu, sillä kaikkien teknisten sanojen muistaminen ja niiden kokoaminen järkeviksi englanninkielisiksi lauseiksi oli aivan tarpeeksi haastavaa.

Näin ensikokemuksena suullinen tentti oli oikeastaan aika mukava vaikkakin haasteellinen. Jos muisti temppuilee jonkin yksittäisen asian kohdalla voi aina kysyä tarkennusta professorilta, koska kyseessä on enemmänkin haastattelu. Vastaavassa kirjallisessa kokeessa voit miettiä muutamaa termiä tai teoriaa kolme tuntia saamatta kuitenkaan tyhjentävää vastausta aikaan. Aika voi myös olla kirjallisen kokeen vahvuus. Siinä missä kirjallisessa kokeessa voi aina palata ensimmäiseen tehtävään korjaamaan veitsen terällä heiluvia teorioita, proffan kanssa keskustellessa kallista aikaa on hyvin rajoitetusti ja aiheet käsitellään yksi kerrallaan niihin enää palaamatta. Toisin sanoen, kun menet kerran möläyttämään jotain tyhmää ei sitä saa enää proffan päästä kumitettua.

Miten tentti sitten meni? Tunnin aikana tein oikeastaan vain kaksi pientä virhettä, koska en aivan heti tajunnut mitä proffa ajaa takaa. Tuloksena täällä käytettävällä 0-10 asteikolla vahva 8, mikä vastaa meillä vitosta eli JAUU, nyt saa koulu jäädä sunnuntaihin asti.

Tee-se-itse tutka

Tutkat on mun mielestä erijänskiä, joten kirjoitanpa niistä oikein kansantajuisesti. Aivan yksinkertaisimmillaan homma toimii suunnilleen niin, että yhdistämällä vanhan satelliittiantennin mikroaaltouuniin pätkällä vesijohtoa käsissäsi on oikein perinteinen tutka. Hienostelijat voivat lisätä vaarin digiaikaan kelpaamattoman perintötelkkarin näytöksi ja muutaman kytkimen helpottamaan käyttöä. Todellisuudessa suunnilleen tällaisella järjestelyllä mentiin tutkissa komeasti 70-luvulle asti, mitä nyt häkkyrää vähän pyöriteltiin eri suuntiin. Jokainen on varmasti nähnyt lentokenttien läheisyydessä tai ainakin leffoissa kyseisiä haravia, joten mielikuvan pitäisi olla suhteellisen selvä. Okei no nyt alkaa jännä kohta, sillä 70-luvulta alkaen pystyttiin tekniikan kehittymisen myötä käyttämään sähköistä keilausta. Tällöin tutkalla voitiin vaihtaa mittaussuuntaa elektronisilla (vaiheen) säätimillä valon nopeudella ja ilman minkäänlaista mekaanista liikuttelua. Tällainen tekniikka on kuitenkin edelleen hyvin kallista ja ennen kaikkea haastavaa toteuttaa, joten laitteet ovat jääneet lähinnä kenraalien käyttöön – Suomestakin saattaa muutaman löytää katsomalla oikeaan suuntaan jossain…Seuraavana askeleena kehityksessä, joka tutkatekniikassa muuten on tyypillisesti noin 20 vuotta pituudeltaan, on ammattikielellä täysin aktiivinen sähköisesti keilaava antenni, jonka jokainen elementti toimii itsenäisenä lähetin-vastaanotinyksikkönä.

Ennen jo kirjoittamasi “ei paljoo kiinnosta”-kommentin lähettämistä voisin mainita, että kyseessä oli vain johdanto kertomukseen tämän päiväisestä excursiostani Saksaan ja siellä sijaitsevaan mikroaaltoalan yritykseen. Yrityksen maksaessa kaikki kulut laahustin vain aamulla mistään huolehtimatta ja unenpöpperöisenä mustaan bussiin, joka kuljetti minut yhdessä muiden alan opiskelijoiden kanssa suoraan 10km päässä odottaneeseen liikenneruuhkaan jumittamaan. Tunnin jumittamisen ja yhden italialaisen elämäntarinan kuuntelun jälkeen pääsimme etenemään ja reissasimme aurinkoisten maaseutumaisemien keskellä kohti Kölniä. Paikallisessa teollisuuspuistossa sijaitseva yrityksemme osasi opiskelijoiden kohtelun asianmukaisesti ja marssitti kaikki melkein suoraan bussista paikalliseen Italialaiseen ravintolaan. Lienee selvää, että ei se ruoka nyt ihan niin hyvää taaskaan ollut kuin oikean Italialaisen mamman tekemä, mutta köyhemmän ruokakulttuurin poikasille kyllä maistui.

Yrityksen tilannetaju oli jatkossakin ihailtavaa, sillä en missään vaiheessa nähnyt turhia kalvoja yrityksen arvoista, missiosta, visiosta, taseesta enkä etenkään organisaatiokaaviosta vaan meitä kierrätettiin lähes koko ajan yrityksen laboratorioissa prototyyppejä ihmettelemässä. Ainoana miinuksena ryhmääni sattui erehdyttävästi mr. Beania kaikin puolin muistuttava professori kotiyliopistosta, joka jatkuvasti keskeytti esittelijää mm. valistaakseen tutkinto-opiskelijoille elektroniikan rikkoutumisvaarasta lämmön takia. Kierroksen ehkä mielenkiintoisin kohde oli aiemmin mainitun aktiivisen antennin prototyyppi. Käytännössä tällainen tekniikka on siitä hienoa, että se mahdollistaisi tyypillisen lentokenttätutkan korvaamiseen Ford KA:n kokoisella laatikolla, jossa ei ole ainuttakaan liikkuvaa osaa. Vastaavasti kannettaviin tietokoneisiin voitaisiin valmistaa luottokortin kokoisia satelliittilinkkejä, jotka suuntaavat itsensä automaattisesti.Kolmeen vuoteen mielenkiintoisimman excun jälkeen oli vuorossa kotimatka, joka onneksi tällä kertaa sujui ilman ruuhkia ja tilitystä.

Perjantaina ei koulussa järjestetä opetusta pääsiäisen takia, joten huomisten salibandytreenien jälkeen voin aloittaa hiljaisen ja rauhallisen laskeutumisen pääsiäiseen. Mitä se sitten tarkoittaa myös uskonnon suhteen vähän sekavassa maassa selvinnee seuraavasta raapustuksesta.

Älä koskaan sano “ei koskaan”

En varsinaisesti ikinä kiinnostunut korkeammasta matematiikasta vaikka jaksoinkin opiskella sitä kaksi kokonaista vuotta käytännössä 20 tuntia viikossa. Missään vaiheessa en tuntenut tekeväni työtä, jolla olisi joku tarkoitus. Ainut tavoite koko hommassa oli opetella tentin kannalta oleelliset asiat ja kurssin läpäistyä aloittaa sama jäätanssi ilman luistimia uudestaan. Toki matkalla tarttui väkisinkin mukaan erilaisia työkaluja ongelmien ratkaisemiseen ja käsitteitä vaikeampien asioiden hahmottamiseen. No, siitä kaikesta selvittiin kelvollisin arvosanoin ilman pahempia henkisiä kolhuja pitkälti loistavien kaverien ja hyvän ilmapiirin ansiosta – iso kiitos siitä. Samalla tuli suoritettua erittäin työläitä ohjelmointikursseja, joiden ääressä vierähti usein pikkutunneille, joskus jopa seuraavaan auringon nousuun asti. Nyt tämä kaikki on vain numeroita opintorekisterissä ja monet ovat jälkeenpäin kuulleet minun tilittävän opintojen alkuvaiheen rankkuutta. Olen jopa saattanut vahingossa käyttää fraasia:”En enää ikinä valitse ainuttakaan matematiikan tai ohjelmoinnin kurssia”. Metsäänhän siinä taas mentiin.

Parhaillaan käytän suurimman osan parasta aikaani opiskellessani parin laskennallisen sähkömagnetiikan kurssin materiaalia, joka tähän asti on ollut melko pitkälti 1:1 jo taakse jättämieni matematiikan oppituntien aineistoa. Eikä tämä ollut vielä huipennus; matematiikan omaksumisen jälkeen luonnollisesti kaikki ohjelmoidaan toimimaan käytännössä. No, joskushan ne demonit on kohdattava ja ihmetyksekseni olen huomannut, että näin uusintakierroksella matematiikka ei olekaan enää niin kauheaa. Ilmeisesti se kaikki tenttejä varten päähän pakattu materiaali on kypsynyt ajan kanssa ja huomaan ymmärtäväni nykyään asioita, jotka joskus ennen tuntuivat liian abstrakteilta aiheuttaen välittömän siivous-kokkaus-pyykinpesu reaktion tentteihin lukiessa. Lisäksi eteenpäin auttaa jo nyt pienessä vastaavia kursseja läpikäyvässä sähkömagnetiikan tukiryhmässämme syntynyt erinomainen henki, joka varmasti vain paranee seuraavina viikkoina haasteiden kasvaessa.

No, ei vaihtarielämä ihan pelkkää opiskelua tietenkään ole. Eilen kokkailin meidän kämpässä kavereilleni Twanalle (SWE) ja Katelle (AUS) Italialaista ruokaa ja vietimme muutenkin leppoisaa iltaa. Täytetyt porsaankyljykset pekoniperunalisäkkeellä upposi hyvin valkoviinin kanssa ja ilta meni lähinnä rupatellessa maailman kummallisuuksista. Pahankin myrkkykäärmeen pureman jälkeen on kuulemma 8 tuntia aikaa ehtiä lääkäriin ja ruotsalaiset ei tykkää laatikoista jouluna…

Opiskelua ja formulaa

Opiskelu on tietty vähän tylsä aihe, mutta sitä täällä ollaan kai virallisesti tekemässä. Loppujen lopuksi sekin on ainakin hetken ihan mielenkiintoista menetelmien ja tapojen ollessa uusia. Jopa luennolle lähteminen on oikeastaan aika hauskaa, koska matka koululle on varsin värikäs. Periaatteessa matkaan menee täällä fillarilla se sama 5 minuuttia kuin Otaniemessä kävellen, mutta vaihtuvia elementtejä on paljon enemmän. Ensinnäkin pyöräilijöitä on täällä aivan tuhottomasti ja heille on varattu täysin omat ajoradat, jotka ovat paljon jalkakäytäviä merkittävämpiä. Sattumalta juuri luentojen alkamisaikaan kampusta kohti pyrkii jatkuva virta opiskelijoita, jolloin ajetaan käytännössä kilpaa formulasäännöin – omaa ajolinjaa saa muuttaa kerran ohituksen peittämiseksi. Kesällä treenattujen betonireisieni turvin pystyn onneksi pitämään puoleni melko hyvin vaikka Hollantilaiset antavatkin aina välillä kovan vastuksen. Kilpailu ei tosin ole niin yksinkertaista sillä puolessa välissä matkaa reitti ylittää kääntösillan ja tyypillisesti kiireen ollessa kovimmillaan jollain kanaalilaivurilla on pakottava tarve siirtää hiiltä/hiekkaa/vuohia kohti Rotterdamia ja käyttöön tulee ns. punainen lippu ja lähtö uusitaan.

Epävirallinen maali sijaitsee Mekelwegin risteyksessä, jonka varrella myös kaikki yliopiston laitokset sijaitsevat. Minulle läheisin sähköosasto erottuu muista selvästi korkeampana ja onkin eräänlainen tornitalo käsittäen 21 kerrosta. Sähköosastolta myös alkoi taipaleeni TU Delftin virallisena opiskelijana osallistuessani eilen ensimmäiselle luennolleni, joka sattui koskemaan tutkatekniikkaa. Merkittävää kotimaisiin opiskeluihini verrattuna oli heti alusta lähtien luennoitsijan kyky esittää asiansa innostavasti ja puhua jopa hyvin selkeää englantia. Luennon jälkeen olin toisaalta tyytyväinen onnistuneesta kurssivalinnastani, mutta samalla vielä epävarma oliko tämä vain onnekas poikkeus vai onko ulkomailla ruoho oikeasti näin paljon vihreämpää? Tämän selvittämiseksi suuntasin sovelletun fysiikan osastolle, jossa minulla oli seuraavaksi luento käsitellen lääketieteen kuvantamismenetelmiä. Tällä kertaa yleisönä oli lähes täysin hollantilaisia opiskelijoita ja kuvaan sopivasti luennoitsijakin puhui englantia hyvin hollantilaisittain. Yhtäkkiä olo olikin kumman kotoisa, kun kukaan ei varmaankaan oppinut proffan mongerruksesta mitään. Samaa huippuinnovaatiosuperyliopistoa ollaan siis täälläkin.

Yliopistokulttuurivertailun täydentämiseksi kävin vielä tänään hollantilaisen ystäväni kehotuksesta tutustumassa paikallisiin kynä&karkkirekrymessuihin. Periaatteessa meininki oli ulkonäköä myöten täysin sama kuin suomalaisilla messuilla, mutta henkilökohtainen suosikkini – arpajaiset – puuttui kokonaan kuvasta. Toisaalta messuesittelijät olivat kovin paljon halukkaampia vetämään hihasta ja välillä sai tosissaan todistella, että minulla ei oikeastaan ole kovin paljon annettavaa metallivaluteollisuudelle. Normaaliin suomalaiseen tyyliin kuorin päältä parhaat yrityslahjat ja esitin kiinnostunutta, kun minulle mm. kerrottiin diodiverkkoratkaisuista turvallisuusalalla ja muita vastaavia satuja.