Ei ollut helppoa lähteä pois Suomesta, mutta palaaminen on melkein vaikeampaa. Eilen järjestin läksiäiset kaikille kavereilleni täällä ja oli uskomattoman haikeaa nähdä kaikki tutut suurimmaksi osaksi viimeistä kertaa ikinä. En sano, että olisin tavannut todellisia sielunkumppaneita täällä, joiden jättäminen veisi mukanaan palan minusta. Kaikki ovat kuitenkin olleet omalla tavallaan mahtavia persoonia, joita ilman aikani täällä olisi ollut luultavasti yhtä tyhjän kanssa. Laskeskelin, että olen tutustunut vähintään yhteen ihmiseen jokaiselta mantereelta ja Euroopasta löytyy neula lähes jokaisen valtion kohdalta.
Saavutinko sitten kaiken sen mitä kuvittelin vaihdossa kokevani? En varsinaisesti lähtenyt matkaan opiskelut mielessäni, mutta lopulta suoritin paljon kursseja hyvillä arvosanoilla. Lähtiessäni olin jokseenkin epäileväinen pystynkö tottumaan etelä-Eurooppalaiseen tyyliin, mutta huomasin lopuksi nauttivani juuri eniten italialaispohjaisella porukalla yhdessä syömisestä ja katukahviloissa istuskelusta. Eniten ehkä halusin parantaa kielitaitoani ja englannista meinasikin alitajuisesti tulla välillä täysin hallitseva kieli. Puhelimessa lipsahteli lopuksi välillä väärän kielen puolelle vaikka kovasti koitin suomea puhua.
Mielenkiintoista on nähdä miten sitä taas tottuu elämään Suomessa. Arkipäiväisissä asioissa on kuitenkin jokaisessa maassa omat niksinsä ja rutiinit hieman erilaisia. Varmasti suurin ero on, että aluksi kaikki tuntuu olevan kauempana kuin täällä. Kaupassa käyntiin täytyy varata eri tavalla aikaa ja kaupunkien välillä matkustelu huvikseen ei ole edes jokaviikkoinen tapahtuma. Samaten melkein jokapäiväisen yhdessä syömisen ja satunnaisen toisten nurkissa hengailun voi varmaan unohtaa ja tottua taas suunnittelemaan kaiken muutaman päivän etukäteen, mikäli meinaa tehdä kaverien kanssa jotakin. Maassa maan tavalla ja niin edespäin.
Jälkikäteen olen myös erittäin tyytyväinen, että tulin perustaneeksi tämän blogin. Sen oli tarkoitus olla vain henkilökohtainen kanavani purkaa sydäntäni suomeksi ja ehkä myös harjoitella hieman eri kirjoitustyylejä. Tarkoituksena se kieltämättä täyttikin, mutta eniten minua yllätti sen jossain vaiheessa saama julkisuus. Ennen ihmisten lähtöä kesälaitumille lukijoita oli paikoitellen yli 70 päivässä ja blogi nousi nopeiten kasvavien blogien listalle keräten vielä lisää lukijoita, mutta kaipa se vähän liikaa suomalaiselle ujoudelle. Ehkä olisin kaivannut näiltä kaikilta lukijoilta hieman lisää kommentointia, jotta olisin tiennyt kuka ihme tätä oikein lukee. Tähän viestiin voi toki vielä pistää hieman kommentointia *vink*vink*. Selvennykseksi on vielä mainittava, että kyseessä on ehdottomasti tämän blogin viimeinen merkintä. Aloitanko tulevaisuudessa uuden blogin vaikkapa jatko-opiskeluiden tuskasta – täytyy tunnustella fiiliksiä muutama kuukausi ennen kuin osaa sanoa.
Joskus viestejä kirjoittaessa oli vaikea päästä alkuun ennen todellisen otteen saamista. Toisinaan taas tiesin tarkalleen mitä haluan sanoa etukäteen ja siirsin sen vain puoliautomaattisesti tekstiksi. Alusta asti olen kuitenkin ollut aivan varma mihin tulen tämän blogin päättämään. Loppuhuipennuksen myötä siis heippa kaikille ja kohta nähdään taas.
Varmaan jokainen arvaa, että Hollannissa jalkapalloinnostus on tällä hetkellä hieman suurempaa kuin omassa jalkapallon kehitysmaassamme. Tarkalleen täällä touhu on lähtenyt suurin piirtein niin lapasesta kuin suinkin on mahdollista. Erilaiset kaupat kilpailevat siitä kenen ikkunassa on eniten oranssia sälää ja kokonaisia pihoja sekä parvekkeita on koristeltu yhtenäisen maton muodostavalla lippujen ja nauhojen yhdistelmällä. Parhaimmillaan autoihin on tungettu kolme erilaista kannatuslippua liehumaan ilmavirrassa mitä mielenkiintoisempien kiinnitysten varassa. Ja kaikki tämä on siis aivan jokapäiväistä eikä edes vielä itse pelin aikaista toimintaa.
Itse pelin aikana – jos mahdollista – asiat nousevat vielä toiseen promilleen. Pelin aikana normaalin teknillisen yliopiston sukupuolisuhteen mukaan jakautunut kannattajajoukko pakkautuu lähes kaikista baareista löytyvien screenien eteen hurraamaan oranssit voittoon ja juomaan kaljaa. Valitettavasti en maani kohtalaisen menestyksen takia ole vielä päässyt näkemään mitä tapahtuu joukkueen hävitessä, mutta voittaessa purkaudutaan kadulle huutamaan “HUP HOLLAND HUP” ja lähdetään vaeltamaan mölyämistä tasaisesti jatkaen. Selvemmät voivat lisäksi soitella auton torvea ja muut vaikka potkia pari roskista kumoon (tai fillaria kanaaliin toim. huom).
Hollantilaiset eivät kuitenkaan hyvästä yrityksestä huolimatta saa kultaa tässäkään kilpailussa. Hulluimmat, fanaattisimmat ja äänekkäimmät kannattajat löytyvät kiistattomasti Italiasta. Tiistaina olin katsomassa Italia-Ranska peliä noin tusinan italialaisen kanssa ja viimeistään ensimmäisen maalin jälkeen ilta oli erilaisten laulujen sikermää ja suuria tunteita. Makaroonit muodostivat eräänlaisen massan joka pomppi ja huusi jokaisen pallon liikkeen mukana kuin viimeistä päivää. Toivon hartaasti Italian vielä kohtaavan Hollannin – mutta häviävän, koska ehdin jo ostaa oranssin kannatuspaidan…
Salibändy tunnetaan Keski-Euroopassa yleisesti unihockey nimellä lähinnä siitä syystä, se täällä asuvien mielestä muistuttaa lähinnä maahockeytä ja pelaajamäärien johdosta sekajoukkueet ovat yleisiä. Pelaajat koostuvat yleisesti tyypeistä, joiden pinna on mennyt tolkuttoman painavan kuulan hakkaamiseen naurettavan pienellä mailalla pitkin valtavan suurta kenttää ja he ovat kaivanneet hieman lisää vauhtia ja vaihtelua yleensä. Puhutaan siis epäonnistuneista maahockeyn pelaajista epäonnistuneiden jääkiekkoilijoiden sijaan.
Tyypillisellä hollantilaisella reikäpalloilijalla uraa on takana pari vuotta tai vähemmän, joten kaikkiaan kyse on melko uudesta lajista. Sen ansiosta minä, jonka salibändysaavutusten huiput ovat komea ratkaisumaali kasiluokan liikuntatunnilla ja muutama kyseenalainen esiintyminen TKK:n harrastelijasarjassa, pärjään oikein mainiosti yliopistomme edustusjoukkueen riveissä. Satunnaisesti käymme harjoittelemassa Haagissa sikäläisen seuran kanssa, joiden ykkösjoukkue koostuu hauskasti suureksi osaksi neljääkymppiä hipovista suomalaisista ja ruotsalaisista. Kyseinen joukkue kuitenkin voitti Hollannin mestaruuden tänä vuonna ja pääsi juuri cup finaaliin, joten jokainen voi varmaan vetää omat johtopäätöksensä.
Ensi viikonloppuna onkin sitten oman joukkueemme ( Delft Blue Falcons – Suomennettuna suunnilleen “posliinihaukat” ) vuoro pelata ratkaisupelejä. Delftissä järjestetään 50. Hollannin yliopistojen väliset urheilukilpailut joukkuelajeissa ja salibändy kuuluu myös ohjelmaan. Pelaamme kahdessa päivässä yhteensä kuusi peliä, joiden jälkeen katsotaan kuka voitti – mikäli jalat vielä kantavat. Joka tapauksessa hauskaa on varmasti ja menestyksestä riippumatta minulle koko touhussa on parasta päästä osallistumaan ilmeisen perinteiseen Hollantilaiseen tapahtuman ja vielä tuntea kuuluvansa joukkoon.
Hollannissa ei vietetä lainkaan vappua vaan paikallisena kevätjuhlana toimii huhtikuun viimeisenä vietettävät kuningattaren syntymäpäivät. Oikeastaan nykyisen kuningattaren syntymäpäivät ovat joskus talvella, mutta lähinnä sään takia juhlia vietetään käytännöllisesti näin kesän korvilla. Synttäriviikko toimii yleisesti myös Hollantilaisten kevätlomaviikkona, jolloin jokaisessa edes keskikokoisessa kaupungissa on vähintään jokin tivoli maisemissa. Varsinaiset bileiden juhlien juhlien kestit järjestetään kuitenkin Amsterdamissa huhtikuun viimeisenä, jolloin siellä tänäkin vuonna oli paikalla vaatimattomat 600000 ihmistä.
Homma ei toimi järjestelyjen suhteen aivan suomalaisen vapun “laitetaan lisää roskiksia ja toivotaan ihmisten olevan kiltisti”-tyylillä. Aivan ensiksi koko Amsterdamin kantakaupunki oli onnettomuuksien välttämiseksi suljettu kaikelta muulta liikenteeltä paitsi jalankululta koko päivän ajaksi. Myöskään roskapönttöjä ei ilmeisesti maasta löydy niin paljoa, että olisi edes kannattanut yrittää, joten roskat oli tarkoitus heittää vain sivuun seuraavan aamun siivouspartioiden noukittavaksi. Viimeiseksi siinä missä Suomessa vappuna pidetään päässä jotain tonttulakkia (tupsulla tai ilman) ja juodaan skumppaa, täällä vedetään oranssia päälle ja vannotaan Heinekenin nimeen.
Edellisen illan Haagin konserteista väsyneellä, mutta sitäkin innokkaammalla ulkkariporukalla nousimme jo auringonnousun aikaan ottamaan vastaan rakkaan kuningatteremme syntymäpäiviä. Hitusen tärisevin käsin ja kylmissämme aloitimme päivän tekemällä picnic-eväitä päivää varten. Tämän jälkeen suuntasimme kaikkien kassiemme kanssa junalla Amsterdamiin, jossa tuntui olevan jo 11 aikaan täysi hulina päällä. Lainsäädännöllisesti kuningattaren synttärit on erityinen päivä, jolloin kuka tahansa kansalainen voi käydä katukauppaa ilman veroja ja ilman erityisiä lupia. Tämän johdosta koko Amsterdam on täynnä erilaisia kojuja ja tapahtumia, mistä voi ostaa lähes mitä vain. Kenties hauskin liikeidea oli paikka, jossa sai heittää kananmunilla vanerisuojien takana herjauksia huutelevia ihmisiä. Heitto maksoi muutaman euron ja pään kokoiseen reikään osumalla voitti parikymmentä euroa. Vielä aivan erityisenä alueena toimi keskuspuistona toimiva Vondelpark, joka oli pyhitetty ainoastaan lasten myyntitoiminnalle. Puistoteiden reunat olivat täynnä vanhoja lelujaan kauppaavia lapsia sekä näiden mitä erilaisimpia sirkusesityksiä ja kilpailukojuja. Samaisesta Vondelparkista varasimme myös upean picnic-paikkamme, josta pystyimme seuraamaan kaikessa rauhassa puiston valtavaa ihmisvilinää.
Iltapäivän mittainen auringossa lokoilu tyynen puistolammen rannalla hyvien tyyppien kanssa on varmaan kaikkea mitä hyvältä vapulta voi toivoa, mutta toki se oli vasta alkua. Illan juhlahumun noustessa suuntasimme kohti Museumpleiniä, jossa paikallinen radioasema järjesti pienen ilmaiskonsertin. 200000 ihmisen keskellä konsertissa oli intiimi – lähes klubimainen tunnelma – jossa suunnilleen kaikki kaverit sai helposti hukkumaan ennemmin tai myöhemmin. Pimeyden laskeutuessa suuntasimme ydinkeskustaan tarkastamaan tilannetta heti porukan tunnin kestäneen kokoon soittelun jälkeen. Ei hirveän yllättäen aamupäivän ihmistilanne oli noin kymmenkertaistunut ja jokainen paikka oli aivan varmasti viimeistä paikkaa myöten täynnä. Muutaman täpötäyden ravintelin tarkastamisen jälkeen johdatin sekalaisen laumamme vielä jo käsitteeksi muodostuneeseen Dansen bij Jasseniin, josta jokainen hiljaa ripotellen valui junalla Delftiä kohti yön vaihtuessa aamuksi.
Mitä sitten pidin Hollantilaisesta vapusta? Alkuviikosta vielä hieman harmittelin, että ei tullut lähdettyä Suomeen vapuksi, sillä se on niitä harvoja aikoja vuodesta, jolloin voi tavata tuttuja huolettomimmillaan. Maassa maan tavalla ajattelin ja tällä kertaa täytyy sanoa, että kyllä kannatti. Amsterdam kuningattaren syntymäpäivänä on sen luokan karnevaali, että tuskin toista tulee aivan heti vastaan – jos koskaan. Suosittelenkin kaikille vapun sivuuttamista edes kerran elämässä ja reissua Amsterdamiin katsomaan miten koko valtio juhlii haalariin, lakkiin tai virkaan katsomatta.
Alla olevat kuvat kertovat varmaan ne tuhannet sanat kuluneesta viikosta, mitä jätin mainitsematta.
En ole ollut ikinä seurakuntanuori, rippileirin isonen tai pitänyt aamunavausta koulussa eikä uskonto tainnut olla minun vahvin aineeni lukiossakaan. Ei siksi, että kapinoisin jotenkin uskontoa vastaan vaan enemmänkin vain henkilökohtaisten mieltymysten takia. Joka tapauksessa aion seuraavassa hieman sivuta uskontoa Hollantilaisen pääsiäisen selvittämiseksi, joten pyydän hillintää kivittämiseni kanssa, jos joku fakta menee vähän vinoon tai esitän joitakin keskeisiä hahmoja hieman humoristisessa valossa.
Protestanttisesta kirkosta erosi 1500-luvulla kaksi haaraa, jotka olivat Saksalaisen Martin Lutherin vetämä luterilaisuus ja Sveitsiläisen John Calvinin johtama kalvinismi. Näiden kahden suuntauksen erot ovat karkeasti siinä, että Luther poisti uskonpuhdistuksessaan kirkosta lähinnä ne osat jotka raamattu suoranaisesti kielsi ja Calvin taas poisti kaiken, jota raamattu ei suoranaisesti määrännyt. Tällä on luonnollisesti tietty leima valtioihin, jotka tänäkin päivänä edustavat vahvasti kyseisiä uskonhaaroja. Kalvinismin osalta näitä ovat selkeästi Sveitsi, Hollanti ja Skotlanti siinä missä luterilaisuus elää vahvana pohjoismaissa, joihin suomikin erään Lallin hyvän tsemppaamisen ansiosta kuuluu. Mitä eroja tämä sitten aiheuttaa maiden väleille? No suurin piirtein homma menee niin, että katolisissa maissa Jesse on ehkä kovin jätkä joka on koskaan elänyt missään ja tulee ikinä elämään iankaikkisesti aamen. Tämän jälkeen oikeastaan aika kaukana tulee pohjoismaat, joissa nyt on aika selkeitä kirkollisiin tapahtumiin liittyviä perinteitä, mutta uskonto on kuitenkin vähän pinnan alla jokapäiväisessä elämässä. Lopulta päästäänkin kalvinistiseen meininkiin, jossa ei paljon ristisaattoja näy tai yleensäkään merkkejä uskonnollisuudesta ulkoisesti varsin tyylikkäitä kirkkoja lukuun ottamatta. Oikein kun ajattelee niin en ole täällä nähnyt kenelläkään mitään ristiä esittävää korua, joka suomessa on melko tavallista.
Mitä Hollannissa sitten kuuluu pääsiäiseen? Lähinnä yksi ylimääräinen vapaapäivä (pitkäperjantai ei ole pyhä), joka tavallisesti käytetään hyvään ateriaan perhepiirissä ja kaikkien niitten juttujen tekemiseen mihin vapaapäivisin on aikaa. Tällä kertaa lehtijuttujen mukaan suosituin aktiviteetti taisi olla osoittaa mieltä erästä islam-elokuvaa vastaan, joka on hilannut paikallista terroriuhkamittaria punaisen puolelle. Hauskana puolena pääsiäiseen kuuluu lähteä perhepiirissä nautitun päivällisen jälkeen juhlimaan kaupungille, mikä tietysti oli vaihtarien mielestä helposti omaksuttava perinne.
Lauantai-iltana suuntasimmekin kohti Rotterdamia ja ehkä hieman yllättäen kaupunki oli aivan täynnä porukkaa. Ei muuta kuin sekaan vaan ja yhden teiniluolaan harhautumisen jälkeen osuimme paikalliselle – uskomatonta kyllä – after ski klubille. Täytyy vieläkin hieman hämmentyneenä myöntää, että viimeisen vuoden toiseksi kovimmat after-ski kemut löytyivät maailman tasaisimmalta alueelta baarin hauskimman yksityiskohdan ollessa kyltti “Tirol 880km–>”. Kyseessä oli suhteellisen pieni paikka, joka oli kirjaimellisesti kattoa myöten täynnä ihmisiä musiikin ollessa jotain Hollantilaisten kansanlaulujen ja after-ski-klassikkojen sekoitusta. Parhaimmillaan meno ehkä oli selvähkön baarimikon laulaessa Hollanniksi Robbie Williamssin biisien päälle ei-niin-selvähköjen tarjoilijoiden tanssiessa baaritiskillä. No ei enempää hehkutusta tällä erää, mutta kiinnostuneille kotisivut kertovat varmaankin ihan tarpeeksi: http://www.deapresskihut.nl/
Boonuksena vielä amatöörivideota paikan päältä
Se viimeisen vuoden kovin after ski oli muuten Macarioussa. Paikalla olleet tietää.
Elämän hieman tasaannuttua täällä huomio on kiinnittynyt yhä enemmän normaaleihin asioihin, kuten kauppojen hintaeroihin, paikalliseen sipsivalikoimaan ja mul-on-hirveesti-duunia valittamiseen. Viimeisimpänä aluevaltauksena päätin aamulla, että tänään on päästävä parturiin hiusteni uhatessa julistautua itsehallintoalueeksi. Vaikka tunnetusti turkkilaista ruokakulttuuria rakastankin, päätin tällä kertaa pidättäytyä viereisestä etnisestä hiussalongista. Turkkilaisen karvaosaamisen sijaan päätin antautua Hollantilaisten parturoijattarien armoille läheisellä ostarilla, jossa kaiken lisäksi hiusten pesu – erityisesti MIEHILLE tarkoitetulla aineella – kuului hintaan. Palvelu oli hyvää ja tytöt mukavia, mutta saksalaisvaikutteinen hiusmuoti pääsi kaikesta valmistautumisesta huolimatta yllättämään. Täällä nimittäin vähintään joka toisella nuorella tuntuu olevan varsin huvittava ”saksalainen geelipeena”, joka käytännössä valmistetaan vetämällä puoli purkkia geeliä tukkaan ja hiukset pystyyn. Sellaisen kanssahan minäkin sitten ulos puodista kävelin, mutta onneksi hiukset olivat sentään lyhentyneen alkuperäisen tavoitteen mukaan. Referenssiä saksalaisesta hiuskulttuurista alla…
Urheilu on myös astunut kuvaan mukaan yhä enemmän enimmäkseen loistavien harjoittelumahdollisuuksien avulla. Samoin kuin Otaniemessä myös täällä on koulun vieressä oma urheilukeskus, jossa voi osallistua eri lajien vuoroille. Merkittävin ero on kuitenkin se, että jokaisella vuorolla on poikkeuksetta selkeä valmentaja. Tyypillisesti eri palloilulajien vuorot koostuvat ensin erilaisista harjoituksista ja vasta lopuksi pelaillaan jonkin aikaa. Itse liityin mukaan paikalliseen salibandyjengiin, joka on samalla periaatteessa koulun joukkue. Hauskaa siitä tekee se, että salibandy on täälä hyvin uusi laji, joka kerää suosiota enemmän vauhtia haluavien maahockeypelaajien joukossa. Tämän johdosta jopa minun taidoillani mennään komeasti mukana treeneissä vaikka en mikään huippu olekaan.Lisäksi ajattelin vielä ottaa ohjelmaani spinningiä betonireisien treenaamiseen ja ultimatea ihan huvin vuoksi. Koripalloa harkitsin myös, mutta sitten näin Espanjalais-Italialaisen mafia treenaamassa ja nostin kädet suosiolla pystyyn. Kaiken kaikkiaan urheilun osalta näyttää siltä kuin maaliskuussa, jolloin turhat lupaukset kesän rantakunnosta tavallisesti tehdään, kuuluukin.
Tavallaan kielimuuri on väärä käsite ilmiölle, josta aion nyt kertoa, koska Hollantilaiset osaavat englantia loistavasti – tavallaan. Englanti on valitettavasti kielenä varsin liukuva käsite, koska se on hyvin kansainvälinen. Jokaisella kansallisuudella on englannissakin omat erityispiirteensä ja toisinaan jo se riittää kipinäksi melko hauskoihin väärinkäsityksiin. Japanilaisia kaikki pitävät yleisesti hauskoina heppuina, joiden kanssa on mukava viettää aikaa. Se ei johdu siitä, että he pitäisivät jatkuvasti pystyssä omaa henkilökohtaista stand-up klubiaan vaan yksinkertaisesti siitä, että heidän puheensa kuulostaa eurooppalaisen korvaan niin hauskalta. Yleensä sanasto ei riitä täällä merkittävien aiheiden, kuten portugalin futisliigan, sään tai italialaisen politiikan arviointiin, mutta he ovat äärimmäisen kohteliaita ja hymyilevät aina. Intialaiset ovat tunnetusti myös oma lukunsa, mutta myös Euroopan sisällä englanti voi kuulostaa hyvin erilaiselta: Italialaiset venyttävät vokaaleja sanojen loppussa [Mi mamma::aa laik tuuu kuuk paasta:::a], espanjalaiset puhuvat suhteellisen nopeasti ja ranskalaiset eivät tyypillisesti puhu. Pohjoismaisesta näkökulmasta englantia on (yllättäen) helpoin puhua toisten pohjoismaalaisten kanssa, mutta natiivit englannin puhujat tuntuvat ymmärtävän ainakin minun selityksiäni poron luonteesta enemmänkin lihakarjana kuin joulupukin vetojuhtana melko hyvin.
Joulupukista palaammekin takaisin alkuperäiselle polulle ja Hollannin luvattuun kansaan. Eilen suunnistin ruotsalaisen kaverini kanssa kolmen muskettisoturin mukaan nimettyyn tavernaan pelaamaan hieman bilistä. Olimme ainoat asiakkaan ja sisällä paikallista hintasoa tiedustellessani (Are the pool tables free?) sain riemukseni vielä myöntävän vastauksen. Parin tunnin pallojen pussittamisen jälkeen katsoin olevani tarpeeksi nöyryytetty ja lähdimme siirtymään kotia kohti. Yllätykseksi tässä kohtaa ilmeni pöytiä koskevan jonkinlaisen tuntiveloituksen, joten missä mentiinkään vikaan? Olin tehnyt kaksi selkeää virhettä: 1) Annoin baarisedälle mahdollisuuden ymmärtää, että tiedustelin pöytien vapautta (tyhjässä baarissa) 2)Oletin, että Hollantilainen antaisi jotain ilmaiseksi.
Toinen hauska kielellinen oikku tulee esille yritettäessä sanoa Belgialaista sanaa ”Hoegaarden”. Se ilmeisesti muistuttaa jotakin hollantilaista sanaa niin paljon, että normaalisti englantilaisittain äännettynä seurauksena on vain epäuskoista pään pudistelua. Sen sijaan lausuessani sanan huonolla belgiaimitaatiolla [HgRooegaarRrden] kuulija toistaa sanan täysin normaalisti ja ymmärtää mitä tarkoitan.Jokainen varmaan jo arvasikin mitä olin tällä kertaa tilaamassa, mutta tämä on vain yksi esimerkki. Hollanti on täynnä sanoja, jotka kuulostavat muissa kielissä joltain aivan muulta: Douche tarkoittaa suihkua, krap köyhää ja muuta et Hollantilaisen pesuhuoneen kuvaamiseen juuri tarvitsekaan.
Opiskelu on tietty vähän tylsä aihe, mutta sitä täällä ollaan kai virallisesti tekemässä. Loppujen lopuksi sekin on ainakin hetken ihan mielenkiintoista menetelmien ja tapojen ollessa uusia. Jopa luennolle lähteminen on oikeastaan aika hauskaa, koska matka koululle on varsin värikäs. Periaatteessa matkaan menee täällä fillarilla se sama 5 minuuttia kuin Otaniemessä kävellen, mutta vaihtuvia elementtejä on paljon enemmän. Ensinnäkin pyöräilijöitä on täällä aivan tuhottomasti ja heille on varattu täysin omat ajoradat, jotka ovat paljon jalkakäytäviä merkittävämpiä. Sattumalta juuri luentojen alkamisaikaan kampusta kohti pyrkii jatkuva virta opiskelijoita, jolloin ajetaan käytännössä kilpaa formulasäännöin – omaa ajolinjaa saa muuttaa kerran ohituksen peittämiseksi. Kesällä treenattujen betonireisieni turvin pystyn onneksi pitämään puoleni melko hyvin vaikka Hollantilaiset antavatkin aina välillä kovan vastuksen. Kilpailu ei tosin ole niin yksinkertaista sillä puolessa välissä matkaa reitti ylittää kääntösillan ja tyypillisesti kiireen ollessa kovimmillaan jollain kanaalilaivurilla on pakottava tarve siirtää hiiltä/hiekkaa/vuohia kohti Rotterdamia ja käyttöön tulee ns. punainen lippu ja lähtö uusitaan.
Epävirallinen maali sijaitsee Mekelwegin risteyksessä, jonka varrella myös kaikki yliopiston laitokset sijaitsevat. Minulle läheisin sähköosasto erottuu muista selvästi korkeampana ja onkin eräänlainen tornitalo käsittäen 21 kerrosta. Sähköosastolta myös alkoi taipaleeni TU Delftin virallisena opiskelijana osallistuessani eilen ensimmäiselle luennolleni, joka sattui koskemaan tutkatekniikkaa. Merkittävää kotimaisiin opiskeluihini verrattuna oli heti alusta lähtien luennoitsijan kyky esittää asiansa innostavasti ja puhua jopa hyvin selkeää englantia. Luennon jälkeen olin toisaalta tyytyväinen onnistuneesta kurssivalinnastani, mutta samalla vielä epävarma oliko tämä vain onnekas poikkeus vai onko ulkomailla ruoho oikeasti näin paljon vihreämpää? Tämän selvittämiseksi suuntasin sovelletun fysiikan osastolle, jossa minulla oli seuraavaksi luento käsitellen lääketieteen kuvantamismenetelmiä. Tällä kertaa yleisönä oli lähes täysin hollantilaisia opiskelijoita ja kuvaan sopivasti luennoitsijakin puhui englantia hyvin hollantilaisittain. Yhtäkkiä olo olikin kumman kotoisa, kun kukaan ei varmaankaan oppinut proffan mongerruksesta mitään. Samaa huippuinnovaatiosuperyliopistoa ollaan siis täälläkin.
Yliopistokulttuurivertailun täydentämiseksi kävin vielä tänään hollantilaisen ystäväni kehotuksesta tutustumassa paikallisiin kynä&karkkirekrymessuihin. Periaatteessa meininki oli ulkonäköä myöten täysin sama kuin suomalaisilla messuilla, mutta henkilökohtainen suosikkini – arpajaiset – puuttui kokonaan kuvasta. Toisaalta messuesittelijät olivat kovin paljon halukkaampia vetämään hihasta ja välillä sai tosissaan todistella, että minulla ei oikeastaan ole kovin paljon annettavaa metallivaluteollisuudelle. Normaaliin suomalaiseen tyyliin kuorin päältä parhaat yrityslahjat ja esitin kiinnostunutta, kun minulle mm. kerrottiin diodiverkkoratkaisuista turvallisuusalalla ja muita vastaavia satuja.
Kirjoittaja: Pepe 
Kirjoittaja: Pepe 
Kirjoittaja: Pepe 
