Ei ollut helppoa lähteä pois Suomesta, mutta palaaminen on melkein vaikeampaa. Eilen järjestin läksiäiset kaikille kavereilleni täällä ja oli uskomattoman haikeaa nähdä kaikki tutut suurimmaksi osaksi viimeistä kertaa ikinä. En sano, että olisin tavannut todellisia sielunkumppaneita täällä, joiden jättäminen veisi mukanaan palan minusta. Kaikki ovat kuitenkin olleet omalla tavallaan mahtavia persoonia, joita ilman aikani täällä olisi ollut luultavasti yhtä tyhjän kanssa. Laskeskelin, että olen tutustunut vähintään yhteen ihmiseen jokaiselta mantereelta ja Euroopasta löytyy neula lähes jokaisen valtion kohdalta.
Saavutinko sitten kaiken sen mitä kuvittelin vaihdossa kokevani? En varsinaisesti lähtenyt matkaan opiskelut mielessäni, mutta lopulta suoritin paljon kursseja hyvillä arvosanoilla. Lähtiessäni olin jokseenkin epäileväinen pystynkö tottumaan etelä-Eurooppalaiseen tyyliin, mutta huomasin lopuksi nauttivani juuri eniten italialaispohjaisella porukalla yhdessä syömisestä ja katukahviloissa istuskelusta. Eniten ehkä halusin parantaa kielitaitoani ja englannista meinasikin alitajuisesti tulla välillä täysin hallitseva kieli. Puhelimessa lipsahteli lopuksi välillä väärän kielen puolelle vaikka kovasti koitin suomea puhua.
Mielenkiintoista on nähdä miten sitä taas tottuu elämään Suomessa. Arkipäiväisissä asioissa on kuitenkin jokaisessa maassa omat niksinsä ja rutiinit hieman erilaisia. Varmasti suurin ero on, että aluksi kaikki tuntuu olevan kauempana kuin täällä. Kaupassa käyntiin täytyy varata eri tavalla aikaa ja kaupunkien välillä matkustelu huvikseen ei ole edes jokaviikkoinen tapahtuma. Samaten melkein jokapäiväisen yhdessä syömisen ja satunnaisen toisten nurkissa hengailun voi varmaan unohtaa ja tottua taas suunnittelemaan kaiken muutaman päivän etukäteen, mikäli meinaa tehdä kaverien kanssa jotakin. Maassa maan tavalla ja niin edespäin.
Jälkikäteen olen myös erittäin tyytyväinen, että tulin perustaneeksi tämän blogin. Sen oli tarkoitus olla vain henkilökohtainen kanavani purkaa sydäntäni suomeksi ja ehkä myös harjoitella hieman eri kirjoitustyylejä. Tarkoituksena se kieltämättä täyttikin, mutta eniten minua yllätti sen jossain vaiheessa saama julkisuus. Ennen ihmisten lähtöä kesälaitumille lukijoita oli paikoitellen yli 70 päivässä ja blogi nousi nopeiten kasvavien blogien listalle keräten vielä lisää lukijoita, mutta kaipa se vähän liikaa suomalaiselle ujoudelle. Ehkä olisin kaivannut näiltä kaikilta lukijoilta hieman lisää kommentointia, jotta olisin tiennyt kuka ihme tätä oikein lukee. Tähän viestiin voi toki vielä pistää hieman kommentointia *vink*vink*. Selvennykseksi on vielä mainittava, että kyseessä on ehdottomasti tämän blogin viimeinen merkintä. Aloitanko tulevaisuudessa uuden blogin vaikkapa jatko-opiskeluiden tuskasta – täytyy tunnustella fiiliksiä muutama kuukausi ennen kuin osaa sanoa.
Joskus viestejä kirjoittaessa oli vaikea päästä alkuun ennen todellisen otteen saamista. Toisinaan taas tiesin tarkalleen mitä haluan sanoa etukäteen ja siirsin sen vain puoliautomaattisesti tekstiksi. Alusta asti olen kuitenkin ollut aivan varma mihin tulen tämän blogin päättämään. Loppuhuipennuksen myötä siis heippa kaikille ja kohta nähdään taas.
Viimeinen viikonloppu Hollannissa ja jotenkin ajauduin viettämään sen salibändyturnauksen merkeissä. Tällä kertaa juoksimme pallon perässä pääasiassa omaa maalia kohti Groningenissa, joka on oikeastaan pohjoisen Hollannin ainut suurempi kaupunki. Joukkueemme oli myös hieman uudistunut, koska yhdistyimme varsin tasokkaan Haagin joukkueen kanssa saadaksemme tarpeeksi pelaajia kasaan. Tuloksena oli varsin mielenkiintoinen sekoitus pelaajia, joista kokenein oli noin neljissä kymmenissä oleva ruotsalainen entinen eurocupin voittaja siinä missä osalla pelaajista oli kokemusta lajista vasta vuoden ajalta.
Pelimme pysyi tällä kertaa oikeastaan mainiosti kasassa ja voitimmekin puolet pelaamistamme matseista. Hävityt pelit olisivat olleet voitettuna melkoisia yllätyksiä, sillä lohkoomme oli sopivasti arvottu Hollannin miesten maajoukkue ja Ruotsin salibandypainotteisen lukion joukkue, jotka olivat jokseenkin eri tasolla. Näistä ainakin jälkimmäinen pelasi myöhemmin turnauksen finaalissa siinä missä meille heltisi lopulta sijoitus 9. joukkueiden kokonaismäärän ollessa 15.
Mitä turnauksen oheistoimintaan tulee, sain yöllä kaupungilla puuhailla hieman ylimääräistä jonkun ruotsalaisen salibändysankarin väsähtäessä kadulle oksentelemaan. Taisi olla pastakastikkeessa vanhaa jauhelihaa tai ehkä kokilla likaiset kädet kun ei ruuat pysyneet sisällä – tiedä häntä. Ainakin ensiaputaitoja tuli taas virkisteltyä.
Huomenna onkin sitten hyvä aloittaa viimeinen tynkäviikko Hollannissa lihakset aivan muushina. Kaiken virallisen säädön ohessa huomenna on tarkoitus mennä porukalla Japanilaiseen buffettiin syömään ja tiistaina lupasin pitää läksiäisbileet koko porukalle ennen torstaiaamun lentoa. Kiirettä siis pitää, mutta ainakin tämä tunneli alkaa nyt olla finaalissa – tai sitten vasta alkamassa, kuka tietää.
Tällä viikolla on kirjoitustahti vähän hiipunut, koska olen ollut kesälomamatkalla – Suomessa. Aikaisemmin jo mietin miltä Suomeen paluu mahtaa tuntua pitkän ulkomailla oleskelun jälkeen. Tuntuvatko kaikki aikaisemmin arkipäiväiset asiat yhtäkkiä aivan ainutlaatuisilta ja tunnen pakottavaa tarvetta kirjoittaa muutama tusina kirjettä YK:n maailmanperintötoimikunnalle vai onko kaikki niin kuin ennenkin?
Nyt osaan kertoa, että kaikki on loppujen lopuksi hyvin samanlaista, mutta ympäristö on virkistävällä tavalla erilainen. En enää ihmettele miksi ulkomaalaiset pitävät Suomea joskus hieman taianomaisena, koska täällä oikeasti huomaa kuinka huipputeknologia yhdistyy saumattomasti tietynlaiseen luonnonläheiseen elämiseen. Taika on siinä, että tämä luonnonläheisyys ei kuitenkaan vaikuta rutiineihin millään tavalla. Samalla tavalla kirjoitan taas yhtä mammografiaesseetä ja kävelen lähikauppaan ostoksille laittaakseni haluamaani ruokaa niin kuin missä tahansa maailman metropolissa tekisin.
Lyhyt kesälomani Suomessa tuo myös väistämätä mieleen sen, että vaihto-opiskeluaikani on väistämättä kääntymässä ehtoopuolelle. Ensimmäiset kaverit lähtevät tällä viikolla takaisin valtamerien taakse enkä nää heitä luultavasti enää ikinä, joten tiettyä haikeutta on ilmassa. Lienee siis aika paljastaa lyhyt vaihto-opiskelusta kertova videoni, joka on 95% laadukasta kännykällä kuvattua dogmaa. Termit “steady-cam”, “post production” ja “läpimurtorooli” eivät välttämättä suoraan liity seuraavaan.
Tässä taannoin saimme lääketieteellisen kuvantamisen kurssilla tehtäväksi kirjoitella vapaaehtoisen esseen jostain aiheesta ja pitää siitä myös esityksen. Homma oli tarkoitus tehdä parityönä, mutta ollessani lyhytaikainen vaihto-opiskelija ja kurssin ollessa poikkeavasti fysiikan osastolla en tuntenut muista osallistujista ketään ennalta. Homma oli oikeastaan aika helppo ja aihe tuttu, joten kyselin professorilta jos voisin tehdä esseen itsenäisesti (ja nukkua pitkään). Vastaus oli kuitenkin, että minun olisi hyvä löytää pari, koska oppisin siitä niin paljon enemmän. Tämä viimeinen lause kaikuu päässäni vieläkin.
Viikon kurssin keskustelupalstalla ollut senssi-ilmoitukseni ei tuottanut toivottua tulosta, joten seuraavan luennon alussa kiinnitin rohkeasti koko kurssin huomion ja kyselin onko joku vielä paria vailla – tuloksena vain hiljaista supinaa. Se sijaan luennolta poistuessani tunsin vaimeaa tökkäilyä selkäpuolellani ja löysinkin sieltä ihka aidon fyysikon, joka olisi kiinnostunut ryhtymään esseeprojektiin kanssani. Keskustelimme nopeasti aiheen selväksi ja sovimme ensimmäisen tapaamisen.
Tapaaminen meni vielä mukavasti eikä antanut merkkiäkään tulevista ongelmista. Sovimme uuden tapaamisen noin viikon päähän, jolloin meillä oli tarkoitus yhdistää esseepuoliskomme yhdeksi dokumentiksi. Päivät kuluivat ja minä etsin meille lähdeartikkeleita sekä kirjoittelin oman osuuteni jo hyvissä ajoin valmiiksi. Sovittuna tapaamispäivänä menin ohi-on fiiliksellä moikkaamaan partneriani vain todetakseni, että hän ei ole vielä edes lukenut riviäkään lähdeartikkeleista. Noh, katselimme parit kielioppivirheet omasta tekstistäni ja sovimme toisen esseepuoliskon kolahtavan sähköpostiini kahden päivän kuluttua- arvatkaa kolahtiko? Lopulta sain parini yllättäen ainoastaan yhden sivun mittaisen osuuden viimeisenä mahdollisena palautuspäivänä, jolloin minulle jäi huimasti aikaa esittää muutoksia. Esimerkiksi parini päätös jättää yksi aihe kokonaan käsittelemättä irrelevanttisuuteen vedoten olisi minusta voinut olla keskustelemisen arvoinen asia.
Palautin siis jotain sinnepäin materiaalia viimeisenä mahdollisena ajankohtana, jonka jälkeen meillä oli vielä jäljellä esityksen valmistelu. Yleensä olen Suomessa tottunut menetelmään, jossa ryhmän kaikki osapuolet osallistuvat aivotyöskentelyyn, mutta tällä kertaa sovelsimme hieman erilaisia työtapoja. Minun tehdessä esitystä parini keskittyi lähes koko ajan kirjoittelemaan työkoneellaan viestejä Hollantilaisten sarjakuvapiirtäjien keskustelualueelle ja osallistui oikeastaan vain yhteen diaan kahden lauseen voimalla…Itse esitys meni lopulta meiltä oikein hyvin vaikka motivaatio ei edellisistä syistä johtuen ollut aivan huipussa.
Jotenkin minusta alkaa taas kerran tuntua, että tulevassa työelämässä jaksamiseni suurin este ei tule olemaan jatkuvien suorituspaineiden luoma stressi. En myöskään usko, että joskus venyvät työpäivät ja satunnainen kiire tulevat aiheuttamaan minulle suuriakaan ongelmia. Sen sijaan pelkään, että jostain vielä löydän sellaisen fyysikon, joka yksinkertaisesti menee yli kaikista niistä valtavan laajoista raameista, joiden sisällä olevien ihmisten kanssa tulen loistavasti toimeen.
Tulinpa katsoneeksi tyttö ja helmikorvakoru-leffan (Girl with a pearl earring), joka on täällä tavallaan iso juttu, koska se sijoittuu Delftiin. Nopealla tiedonhaulla selviää, että leffa on ollut vieläpä ehdokkaana kolmen oskarin saajaksi ja muutenkin ladattu huippunäyttelijöillä, joten odotin paljon etenkin kotiseutuvaikutukselta. Tällä kertaa juuri se kuitenkin riitti pilaamaan koko nautinnon.
Ideahan elokuvassa on varsin simppeli. Kuuluisan Delftiläisen 1600-luvun maalarin Johannes Vermeerin taloon saapuu uusi nuori piika ja laittaa asiat sekaisin. Erilaisten, mutta ei niin kovin merkittävien, vaiheiden jälkeen savutaan huippukohtaan, jossa Vermeer käyttää piikaa mallinaan ja maalaa varsin kuuluisan, elokuvan kanssa samannimisen taulun. Tottakai elokuvassa myös tyttö löytää pojan, ilkimykset saavat palkkansa ja kävellään käsi kädessä aamun koitteessa. Tarina sinänsä on täysin fiktiota, mutta sen innoittajana toimineen taulun voi tänäkin päivänä nähdä Haagissa.
Mikä elokuvassa sitten mätti? En tuntenut hetkeäkään elokuvan aikana olevani 1600-luvun Delftissä. Suurin osa kanaalikuvauksista on tehty Venetsiaksi tarkoitetuissa lavasteissa eikä näyttelijöissä ei ollut mitään yhtäläisyyksiä Hollantilaisten ulkonäköön tai elämäntyyliin. Delftistä oli koko elokuvaan lavastettu vain yksi aukio, jota häpeilemättä näytettiin monesta eri kulmasta. Tällä kaikella ei tietenkään ole mitään merkitystä kuin mitättömän pienelle määrälle elokuvan katsojia, mutta minua se riitti häiritsemään suunnattomasti.
Epäilemättä on vaikeaa tehdä elokuvaa ihmisille, jotka tuntevat taustat hyvin. Tällöin yleisö ei niinkään halua kuulla heille ennestään tuttua tarinaa uudestaan vaan he haluavat kokea omat mielikuvansa uudestaan piirtyneenä elokuvateatterin kankaalle. Tällöin pienimmätkin puitteissa esiintyvät epäjohdonmukaisuudet saavat tarinan tuntumaan väärältä vaikka itseasiassa juuri tarina välittyisikin elokuvan kautta hyvin. Jotain kuvaa tästä vaikutelmasta saa, kun katsoo klassikkoelokuvan Das Boot ja uudemman U-571 putkeen ja sen jälkeen miettii kumpi tuntui uskottavammalta. Toinen hyvä esimerkki on varsin uusi Kotkaan sijoittuva elokuva Keisarikunta, joka ei lähes kahden vuosikymmenen kotkalaisuudesta huolimatta tunnu sijoittuvan mihinkään muualle.
Lopulta elokuvat eivät voi muuta ollakaan kuin fantasiaa ja kuvitusta niille tunnoille, joilla pienet päämme on jo valmiiksi lastattu täyteen. Ne tarjoavat mahdollisuuden kuvitella itsensä hetkeksi ympäristöön, joka on alunperinkin tarkoitettu epätodelliseksi. Hauskaa todellisuudesta irtautumista toivoo nimimerkki Top Gun HD-editionin latautumiseen vielä muutama tunti.
Olen aikaisemminkin maininnut, että en varsinaisesti asu Delftin parhaalla asuinalueella. Lähinnä tänne kerrostalojen varjoihin on asutettu maahanmuuttajia ja aika näppärästi niihin rinnastettavia vaihto-opiskelijoita. Yleensäkin ihmisiä, jotka ovat tyytyväisiä johonkin nukkumapaikkaan ja/tai internettiin. Pienenä miinuksena täällä saattaa sitten sattua ja tapahtua hieman enemmän ja tällä kertaa kämppäni pyörävarasto on joutunut vainon kohteeksi.
Jostain syystä jo neljästi viikon sisään pyörävarastomme lukkoon on tungettu purkkaa, jonka jälkeen sitä on yritetty polttaa sytkärillä. Jälkimmäinen osa tosin paljastaa tekijän amatööriksi, koska se vain helpottaa purkan poistoa. Minkään muun asunnon pyörävarastolle ei ole tehty vastaavaa emmekä me voi vain kuin levitellä käsiä ja miettiä syytä. Purkka ei kuitenkaan ole ollut ainut temppu kiusaajien hihassa. Viimeksi eilen huomasin, että varaston oven yläpuolella olevasta levystä on puolet ruuveista kateissa, joten ilmeisesti jonkinlainen murtoyritys on ollut tähtäimessä. Ylivoimaisesti hauskin kiusa oli kuitenkin kun varastomme ovi oli teipattu maalarinteipillä käytännössä umpeen ja keskellä luki “nat lul“. Hollantia osaamattomille voin kertoa, että se ei aivan tarkoita “hyvää yötä” vaikka siltä ehkä voi aluksi näyttää.
Toistaiseksi ei ole hajuakaan kuka tämän kaiken takana on, mutta ennemmin tai myöhemmin se väkisin selviää kaikkien kämppämme asukkaiden ja muutamien kaverien käyttäessä samaa varastokäytävää jatkuvasti. Mikäli naapurin kovaa meteliä pitävät turkkilaiset kakarat paljastuvat syyllisiksi, en nää muuta mahdollisuutta kuin perinteiset pesut pihakanaalissa.
Tuli taas tehtyä pieni visiitti Amsterdamiin moikkaamaan Keravan kovinta Akia, joka oli siellä osallistumassa amk:n tietoliikennetekniikkaan kuuluvalle kurssille. Muun rupattelun ohessa kurssi paljastui varsin kiinnostavaksi ratkaisuksi, sillä opiskelijoille maksetaan käytännössä kaikki kahden viikon kurssiin sisältyvät kulut. EU:lta tulee rahoitus lentoihin ja mukavaan hostelliin Amsterdamin keskustassa, jonka lisäksi järjestävä koulu maksaa kaikki ruokailut ja tarjoaa muutamat oluet päälle.
Väkisin alkoi juttua kuunnellessa tulla mieleen, että kuinka monta kertaa kotikorkeakoulumme on kustantanut minulle sisäänpääsyä joillekin messuille tai edes lounassämpylää? Kovasta yrittämisestä huolimatta en päässyt kuin peukalolla ja etusormella muodostettavaan lukuun, mikä on oikeastaan aika outoa. Olen ollut kuulevinani suuret määrät hehkutusta, siitä kuinka hyödyllistä yliopisto-opiskelijoiden kansainvälistyminen olisi, mutta toiminta on tainnut jäädä yksittäisten opiskelijoiden vaihtoon patistamisen tasolle. Tähän on helppo tietysti sanoa, että “ei ole rahaa”, mutta yksittäisen amk:n saadessa EU:lta rahaa 10 opiskelijan 2 viikon opintomatkaa varten luulisi myös yliopistoilla olevan rahoitusmahdollisuuksia. Tai tarjotaanhan sitä toki meilläkin ohittamatonta mahdollisuutta kansainvälistyä ulkomaisten opiskelijoiden ryhmänohjaajana, josta vielä palkitaankin kokonaisella yhdellä opintopisteellä…
Mitä eiliseen Amsterdamin vierailuun tulee niin oli upeaa tehdä pientä turistikierrosta kanaalien varrella ilta-auringon loistossa. Kevät tekee voimalla tuloaan ja kaikki puut puskevat ulos lehtiään tai ovat täydessä kukkaloistossa. Sääkin on koko Hollannissa yhtäkkiä muuttunut kesäisen aurinkoiseksi ja päivisin tarkenee melkein kesävaatteissa auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Tulppaanit alkavat myös kohta olla parhaimmillaan ja mahdollisuudet toteuttaa ehkä suurin klisee – pyörällä tulppaanipeltojen ja tuulimyllyjen välissä ajelu – varsin korkealla.
Normaalisti sadepäivät ovat mielestäni välillä ihan mukavia. Voi rauhassa puuhailla sisällä kaikkia niitä juttuja, joihin ei muuten ole ollut aikaa. Tyypillisesti kokkailen jotain erikoista tai luen jo unohtunutta kirjaa. Näin ajattelin nytkin tiistaina kaikkien ennusteiden luvatessa sadetta koko päiväksi, joten katselin rauhassa muutamia elokuvia ja kokkailin kämppikselle italialiastyylisiä lämpimiä voileipiä. Keskiviikkokin meni sateen jatkuessa vielä osittain samaa rataa, mutta viimeistään torstaina alkoi ottaa päähän, että sade ei vain yksinkertaisesti katkea lainkaan. Hiljalleen oli vain pakon edessä hyväksyttävä kastumisen olevan oleellinen osa yliopistolle pyöräilyä kastuneiden silmälasien tuoden lisäjännitystä ei pelkästään minulle, mutta ilon jakamisen hengessä myös muille tienkäyttäjille.
Vihdoin lauantaina ollessani jo mökkihöperyyden partaalla aurinko vihdoin näyttäytyi jumalaisen kirkkaine säteineen ja syöksyin kouluprojektit hyläten naapurin turkkilaispoikueen kanssa kilpaa pihalle. Päätin käyttää tarjoutuneen tilaisuuden pyöräretkeen Rotterdamin suunnalle, jossa on asutuksen kannalta hieman väljempää. Reissu olikin varsin hauska maaseudun ja omakotilähiöiden vuorotellessa. Mielenkiintoisimpia nähtävyyksiä reissulla olivat Rotterdamin lentokentällä juuri ennen paikalle saapumistani tapahtunut pieni lento-onnettomuus ja lähempää Rotterdamia löytämäni tuulimylly, joka lienee toistaiseksi komein näkemäni. Reissun hauskin osuus oli varmaan kuitenkin paluumatkalla, kun innostuin polkemaan vähän enemmän fillarillani, jossa nyt suunnilleen kaikki osat pitävät eriasteista nitinää heilumisen ohessa. Lujaa sillä joka tapauksessa pääsee, joten jossain vaiheessa ohitin kovalla metelillä huippukamoilla ja melko hauskalla ilmeellä varustetun maantiepyöräilijän. Nöyryytys oli ilmeisesti melko kova, koska jouduin pieneen kilpa-ajoon, joka oli valitettavasti luovutettava kolmen mummo-optimoidun vaihteeni loppuessa kesken.
No nyt on sunnuntai ja sade luonnollisesti jatkuu taas. Ehkä tätä muutaman päivän taas kestää hauskan lauantain voimalla. Samalla voi vaikka käyttää ajan seuraavalla viikolla odottavaan tenttiin lukemiseen – melkein kirja jo avattu
Suomi on ulkomaalaisista jotenkin tavattoman kiinnostava maa. Siitä yleensä tiedetään suurin piirtein kylmyys, mitä vasta naureskelimme Urugualaisen Martinin kanssa, jonka tavallisesti oletetaan vastaavasti makaavan rannalla kookosmaitoa juoden. Tyypillisesti minulta kysellään täällä Suomen lumitilanteesta ja halutaan kuulla miten elämänmeno siellä kaukana pohjoisessa jään keskellä sujuu. Mitä Suomesta sitten laulun sanojen mukaan pitäisi kertoa ja mistä olla ylpeä? Yleensä kertoilen, että onhan sitä välillä vähän kylmä ja pimeä, mutta kesällä taas vastaavasti lämmintä ja valoisaa. Tottakai mainitsen ohimennen Suomen upean luonnon ja harvan asukastiheyden erotuksena Euroopan tiheyteen. Kauempaa tulleille saatan vielä intoutua kertomaan Suomen pingviinit syöneistä jääkarhuista ja katsoa missä kohtaa uskottavuus loppuu. Tyypillisesti tämä kuitenkin eroaa Keski-Euroopalaisten lähestymistavasta maahansa, joka pohjaa enimmäkseen historiaan. Olen täällä ollessani saanut johdatusta Ranskan historiaan viimeisen kahden tuhannen vuoden ajalta ja kuullut Italialaisten hallitusten kootut kämmit 30 vuoden sisällä. Samaten, kun mainitset Hollantilaiselle Rotterdamin modernista arkkitehtuurista, voit odottaa 3 sekunnin sisällä valistusta Saksalaisten osuudesta vanhojen talojen puuttumiseen.
Historiajutut eivät sinänsä ole mikään yllätys, sillä historiaa on tunnetusti vanhoilla Euroopan valtioilla valtavasti ja Suomella hieman vähemmän. Kiinnostavinta on kuitenkin oikeastaan puhua nykypäiväisistä asioista muiden vaihtarien kanssa. Keskustellessa eurooppalaisten kanssa on mielenkiintoista huomata, kuinka moni on täällä itseasiassa vaihtamassa kotimaataan pelkän vaihto-opiskelujakson asemasta. Etelä-Italiasta kotoisin oleva tuttuni on käytännössä pakotettu lähtemään Eurooppaan töiden perässä ja pitkälti sama tilanne tuntuu olevan Kreikassakin. Erikoisempaa kantaa taas edustaa Ranskan tuttavuuteni, joka yksinkertaisesti ei suostu palaamaan takaisin Sarkozyn ollessa vallassa. Kaikki heistä ovat kovasti ylpeitä kotimaansa kulttuuriperinnöstä, mutta ovat syystä tai toisesta todenneet elinmahdollisuuksien olevan paremmat jossain muualla. Palatakseni alkuun, parin kuukauden aikana kokemani perusteella suomalaisten kannattaa joulupukin ja tuhansien järvien ohella olla ehkä eniten ylpeitä siitä, että voimme aina hyvillä mielin palata kotimaahan vaikka välillä onkin mukava tutustua elämään muualla.
Tavallaan kielimuuri on väärä käsite ilmiölle, josta aion nyt kertoa, koska Hollantilaiset osaavat englantia loistavasti – tavallaan. Englanti on valitettavasti kielenä varsin liukuva käsite, koska se on hyvin kansainvälinen. Jokaisella kansallisuudella on englannissakin omat erityispiirteensä ja toisinaan jo se riittää kipinäksi melko hauskoihin väärinkäsityksiin. Japanilaisia kaikki pitävät yleisesti hauskoina heppuina, joiden kanssa on mukava viettää aikaa. Se ei johdu siitä, että he pitäisivät jatkuvasti pystyssä omaa henkilökohtaista stand-up klubiaan vaan yksinkertaisesti siitä, että heidän puheensa kuulostaa eurooppalaisen korvaan niin hauskalta. Yleensä sanasto ei riitä täällä merkittävien aiheiden, kuten portugalin futisliigan, sään tai italialaisen politiikan arviointiin, mutta he ovat äärimmäisen kohteliaita ja hymyilevät aina. Intialaiset ovat tunnetusti myös oma lukunsa, mutta myös Euroopan sisällä englanti voi kuulostaa hyvin erilaiselta: Italialaiset venyttävät vokaaleja sanojen loppussa [Mi mamma::aa laik tuuu kuuk paasta:::a], espanjalaiset puhuvat suhteellisen nopeasti ja ranskalaiset eivät tyypillisesti puhu. Pohjoismaisesta näkökulmasta englantia on (yllättäen) helpoin puhua toisten pohjoismaalaisten kanssa, mutta natiivit englannin puhujat tuntuvat ymmärtävän ainakin minun selityksiäni poron luonteesta enemmänkin lihakarjana kuin joulupukin vetojuhtana melko hyvin.
Joulupukista palaammekin takaisin alkuperäiselle polulle ja Hollannin luvattuun kansaan. Eilen suunnistin ruotsalaisen kaverini kanssa kolmen muskettisoturin mukaan nimettyyn tavernaan pelaamaan hieman bilistä. Olimme ainoat asiakkaan ja sisällä paikallista hintasoa tiedustellessani (Are the pool tables free?) sain riemukseni vielä myöntävän vastauksen. Parin tunnin pallojen pussittamisen jälkeen katsoin olevani tarpeeksi nöyryytetty ja lähdimme siirtymään kotia kohti. Yllätykseksi tässä kohtaa ilmeni pöytiä koskevan jonkinlaisen tuntiveloituksen, joten missä mentiinkään vikaan? Olin tehnyt kaksi selkeää virhettä: 1) Annoin baarisedälle mahdollisuuden ymmärtää, että tiedustelin pöytien vapautta (tyhjässä baarissa) 2)Oletin, että Hollantilainen antaisi jotain ilmaiseksi.
Toinen hauska kielellinen oikku tulee esille yritettäessä sanoa Belgialaista sanaa ”Hoegaarden”. Se ilmeisesti muistuttaa jotakin hollantilaista sanaa niin paljon, että normaalisti englantilaisittain äännettynä seurauksena on vain epäuskoista pään pudistelua. Sen sijaan lausuessani sanan huonolla belgiaimitaatiolla [HgRooegaarRrden] kuulija toistaa sanan täysin normaalisti ja ymmärtää mitä tarkoitan.Jokainen varmaan jo arvasikin mitä olin tällä kertaa tilaamassa, mutta tämä on vain yksi esimerkki. Hollanti on täynnä sanoja, jotka kuulostavat muissa kielissä joltain aivan muulta: Douche tarkoittaa suihkua, krap köyhää ja muuta et Hollantilaisen pesuhuoneen kuvaamiseen juuri tarvitsekaan.
Kirjoittaja: Pepe 
Kirjoittaja: Pepe 
Kirjoittaja: Pepe 
