Kerosiinia, ohjuksia, jälkipolttoa

Mikäli lentokoneet eivät kiinnosta kannattaa lukeminen lopettaa tähän. Paremmin minut tuntevat tietävätkin, että olen joskus hieman innoissani kaikesta lentävästä ja ehkä hieman eräästä siihen liittyvästä vuonna 1986 valmistuneesta elokuvasta. Ei hirveä yllätys, että heti hollantiin tullessa oli pakko skannata maan ilmailutapahtumakalenteri läpi ja olihan siellä yksi helmi odottamassa. Viime lauantaina menimme iskän ja pikkuveljeni Teemun kanssa katsomaan Hollannin ilmavoimien vuosittaista lentonäytöstä Leeuwardenin NATO-tukikohtaan. Eurooppalaisessa mittakaavassa nimenomaan kerran kahdessa vuodessa pidettävä Leeuwardenin näytös on kovassa huudossa eikä viimekertainen esiintyjälista blue angeleineen jättänyt juuri muuta mahdollisuutta kuin odottaa paljon. Tänä vuonna osallistujalista ei ollut aivan yhtä huima, mutta 8 tunnin lento-ohjelmaan mahtui niin paljon minulle ennen näkemättömiä koneita, että ei enemmästä niin väliä.

Historiallisista koneista kenties parhaiten jäi mieleen brittien toisen maailmansodan pommirekkana tunnettu Lancaster, joka oli pidetty erinomaisessa kunnossa. Jotain tiettyä arvokkuuttaa oli ilmassa aikansa moderneimman pommittajan lipuessa kentän yli antamatta tuumaakaan periksi ylpeydestään. Modernimman kaluston esittelystä parhaiten jäi mieleen Hollantilaisten parhaalla ammattitaidolla vetämä “air power demo”, jossa 5 F-16 paria hyökkäsi simuloidusti kenttää vastaan. Pommit eivät sentään olleet oikeita, mutta heikommat olivat hajoamassa jo pelkkään lentomeluun. Esiintyjistä voisi kirjoittaa vaikka yhden diplomityön (tai kolme gradua), mutta ehkä paremmin asian ajaa viestin loppuun koostamani video näytöksestä.

Esiintyjälistan listan lisäksi Suomen vastaavat tapahtumat voisivat ottaa oppia tapahtuman järjestelyistä. Ensinnäkin pääsymaksua ei ollut ja järjestäjien toimesta paikalla oli ilmainen kuljetus tapahtumapaikan ja kaikkien jatkoyhteyksien välillä. Olimme itse liikkeellä junalla eikä kumpaankaan suuntaan tukikohdan väliä kuljettaessa tarvinnut jonottaa hetkeäkään. Tulee vain mieleen viime kesäinen Kuopion keikka, jossa sain odottaa ensin tunnin päästäkseni ostamaan ylikalliin lipun, jolla pääsi tungokseen varvistelemaan ja sitten taas odottamaan tunnin autossa alueelta poispääsyä.

Suuri helpotus ja rantaelämää

Tänään harteiltani laskeutui vihdoinkin noin tuulimyllyillä lastatun jokilaivan kokoinen taakka, kun sain kevään suurimmat kouluprojektit valmiiksi. Pari kuukautta olen vaihtelevalla aktiivisuudella raatanut kolmen enemmän tai vähemmän toisiaan sivuavan projektin parissa, jotka käsittelevät sähkömagnetiikkaa. Sähkömagnetiikka käsitetään yleisesti joksikin niin vaikeaksi alaksi, että sitä on turha alkaa edes opiskelemaan. Normaalisti opiskelijamäärät korkeakoulussa kuin korkeakoulussa ovat minimissä ja sitä kautta tutkimuksessakin on valtavista mahdollisuuksista huolimatta vain harvalukuinen joukko yrittäjiä. Tästä seuraa myös tietty maine ja tuttavallisesti muutama kaveri täällä kutsuukin sähkömagnetiikkaa lähinnä laitoksen “antenniosastoksi”.

Lopulta kyse on mielestäni vain kärsivällisyydestä. Omaksumiskynnys sähkömagnetiikassa on kieltämättä selkeästi korkeammalla useimpiin muihin aloihin verrattuna, mutta toisaalta riittävän tason kerran saavutettuaan ilmiöiden käsittäminen tulee yhtä luonnolliseksi kuten minkä tahansa muunkin asian. Itse aikoinani valitsin sähkömagnetiikan yhdeksi opintojeni suunnaksi juuri sen tarjoamien haasteiden takia. En halua tehdä asioita niiden helppouden vaan vaikeuden takia – jotta voin kokeilla mihin pystyn ja lopulta voittaa itseni. Olenko näiden vuosien jälkeen sitten valmis laittamaan foliohatun päähän ja kytkemään itseni lataamon kauniin valkean seinän pistokkeeseen? Olen luonut pienen testin tätä varten: Sattuneesta ennen mainitusta syystä johtuen alla oleva kuva on minusta juuri nyt aivan törkeän jännittävä. Entä teistä?

Ei herättänyt suuria tunteita? No ei hätää. Onneksi ainakin uskottelen opiskelun olevan vain ohimenevä häiriö elämässäni, joten koitan pitää kosketusta muuhunkin. Hollannissa viimeinen viikko on ollut aivan täysipainoista hellettä, joten eilen päätimme lähteä porukalla meren rannalle nauttimaan auringosta. Suuntasimme kohti Scheveningeä, joka on Haagin lähistöllä sijaitseva maailmanluokan kaupallinen ranta esplanadeineen, rantaravintoloineen ja amerikkalaistyylisine laitureineen (pier). Tietenkin rannalla oli liian kuuma, vesi oli jäätävää ja ihmisiä liian paljon, mutta mikään näistä ei voinut häiritä vuoden ensimmäisen rantapäivän leppoisuutta. Illan lähestyessä ihmiset harvenivat rannalla, mutta me jatkoimme rauhallista grillailuamme aina auringon laskuun asti rennossa ilmapiirissä. Laskevan auringon siltaa pitkin merelle katsominen tyynenä kesäiltana on mielestäni eräs niistä harvoista hetkistä, jolloin voi todella tuntea oman pienuutensa luottaen samalla vakaasti tulevaisuuteen ilman epäilyksen häivää.

Kielikukkia ja rantaelämää

Vaihtoon lähtiessäni unelmoin, että palatessani osaan puhua sujuvaa englantia hienoilla kielikuvilla ja hienoisesti brittiläisittäin ääntäen. Ääntämys ei ole koskaan ollut vahva puoleni vaikka kirjallisen ilmaisuni olen vuosien mittaan saanut varsin tyydyttävälle tasolle. Englannin ja kielten yleensä opiskelu koulussa ei ole koskaan ollut minun juttuni. Sanakokeet ja typerät tarinat Johnin/Peterin/Jan-Olovin/Igorin tutustumisesta Michaelaan/Robyniin/Louiseen/Anastasiaan eivät vedonneet juuri pätkän vertaa. Todellisen innostuksen kielten opiskeluun olen lopulta löytänyt vasta matkustamalla ulkomailla ja pääsemällä oikeasti toimimaan vieraskielisessä ympäristössä.

Nyt on kuitenkin viimeistään todettava, että välttämättä Hollantilainen tai enimmäkseen Etelä-Euroopan suhteellisen ajantajun maista kotoisin oleva seura ei välttämättä riitä nostamaan puhuttua englantia aivan unelmoimalleni tasolle. Toki kieltä tulee käytettyä monipuolisesti, sillä tuntuu tylsältä kertoa kaikki jutut aina samalla tavalla. Valitettavan usein sillä ei kuitenkaan ole lopulta väliä, koska keskustelukumppani ymmärtää lopulta vain tasan sen yksinkertaisimman tavan sanoa asioita. Samaten en tiedä onko ääntämykselle hyväksi se, että hajoan aina Italialaiselle aksentille aivan täysin ja minun on pakko alkaa matkia sitä huvin vuoksi. Toisaalta ehkä sillä ei ole niin väliä jos kielelliset unelmat eivät aivan toteudu, jos kaikki kuitenkin ymmärtävät tosiaan ja meillä on niin valtavan hauskaa kuin tapana on.

Tänään Hollannissa oli kuluvan kevään lämpimin päivä, joten suuntasimme Kimin tsemppaamisen jälkeen Twanan kanssa Scheveningeen, joka on osapuilleen Haagin rantakaupunginosa. Tuntui varsin hauskalta kävellä orastavassa huhtikuisessa helteessä paljasjaloin pitkin rantahietikoita ja katsella maisemia. Merellä oli lukuisia ja purjeveneitä nauttimassa kelistä ja maissa silmänkantamattomiin täydellistä hiekkarantaa sekä pienenä särönä lukuisia natsibunkkereita. Vesi tosin oli niin kylmää, että jätin talviturkin heiton vielä toistaiseksi tekemättä. Hietikolla kävelyyn turtuu valitettavan nopeasti, joten siirryimme kohtuullisen tallaamisen jälkeen rantabulevardille katselemaan paikallista kevätlomamenoa. Lopuksi vielä mukava päivällinen ja kauden ensimmäiset (italialaiset) jätskit kruunuksi ennen kotiin pyöräilyä.

Liian kaukainen silta ja taidepläjäys

Eilinen lauantai oli varmasti onnistuneimpia vaihto-opiskeluaikanani, joten voisin muistella sitä hieman suuren kuvakertomuksen merkeissä. Lyhykäisyydessään eilen lähdimme japanilaisten Naoyan ja Daikin sekä Ranskalaisen Gaelin kanssa tutkimaan Arnhemia ja erityisesti sen läheisyydessä olevassa luonnonpuistossa sijaitsevaa nykytaidemuseota. Arhemiin junailuun menee pari tuntia, joten jouduimme vääntäytymään liikkeelle aamun sarastaessa.

Arnhem on tietyin varauksin vanha ja keskisuuri kaupunki keskisessä Hollannissa. Varasimme pari tuntia Arhemin keskustan tutkimiseen, jolle oli leimallista suuri muotiliikkeiden määrä. Jostain Japanilaisesta matkaoppaasta selvitimme tämän johtuvan paikallisesta vaatetusalan yliopistosta. Marko M:n kolme viikkoa vanha kolmen sekunnin tapaamisen perusteella tekemä luonnehdinta Naoyasta “Japanilaisena rokkitähtenä” oli sikäli oikea, että käytimme varsin hyvin aikaa “Coming soon”-muotiliikkeen tutkimiseen. Hinnoissa oli kuitenkin yksi numero liikaa, joten jatkoimme hyvin alkanutta turistihaahuilua kaupungissa. Historiallisesti Arnhem on erittäin tunnettu sillastaan, johon liittyviä tapahtumia on kuvattu mm. elokuvassa “A Bridge too far”. Toisen maailmansodan loppupuolella liittoutuneet pyrkivät suurella maahanlaskuoperaatiolla valtaamaan saksalaisilta Reinin ylittävät sillat ennen niiden tuhoamista. Arnhemissa sijaitsee näistä silloista etäisin, tunnetusti jopa liian kaukainen. Brittiläiset laskuvarjosotilaat pitivät siltaa hallussaan useita päiviä, mutta lopulta joutuivat lähes viimeiseen mieheen taistelleina antautumaan liittoutuneiden hyökkäyskiilan pysähtyessä ennen Arhemin saavuttamista. Kyseinen silta toimii valtavana liittoutuneiden urheuden symbolina ja herättää suuria tunteita. Lyhyellä vierailulla siltamuseoon opas teki hyvin selväksi paikallisten varsin nihkeän suhtautumisen saksalaisiin, joten itsekin hieman kohensin IKEAn lihapullien mukana tullutta Ruotsin lippua repussani.

Historian oppitunnin jälkeen nappasimme torilta mukaan perinteiset Hollantilaiset ranskalaiset majoneesilla ja lähdimme suunnistamaan kohti bussiterminaalia. Pienen odottelun jälkeen köröttelimme bussilla läheiseen luonnonpuistoon ja erityisesti siellä sijaitsevaan Kröller-Müller-museoon. Kyseinen museo on kenties Hollannin tärkein taidemuseo, jonka mittaviin kokoelmiin mahtuu sekä erittäin kuuluisia teoksia, että vähemmän tunnettujen taiteilijoiden huipputöitä. Lisäksi koko rakennus veistospuistoineen on melkoinen nähtävyys, josta arkkitehtuuria opiskelevat japanilaiset olivat varsin pähkinöinä. Itse museossa olevien taideteosten määrä on valtava ja minulta meni sen edes jotenkin huolella läpikäymiseen pitkälle yli kaksi tuntia. Erityisesti Van Goghin teoksia – joista pidän suuresti – oli museolla runsaasti. Poikkeuksellisesti museossa kuvaaminen oli sallittua, joten alla pieni kokoelma teoksia, jotka tavalla tai toisella koskettivat minua ilman sen kummempaa selittelyä.

Ainut häiritsevä asia museossa olivat eläkeikäisten amerikkalaisten laumat, jotka aiheuttivat jatkuvaa hälinää ja imivät kaiken elämänhalun kulloinkin kansoittamastaan tilasta. Todellisella turistihengellä he tosin kävivät läpi oppaan perässä vain kaikkein kuuluisimmat taulut, joten välttely ei ollut kovin vaikeaa.

Museon jälkeen päätimme tutustua itse kansallispuistoon, joka oli tehty varsin helpoksi vierailijoiden saadessa erityisiä pyöriä lainaan puiston eri puolilla olevista keskuksista. Hollantilaiseen tyyliin puistoon oli vielä vedetty asfaltoidut väylät, joten ei muuta kuin peuroja jahtaamaan. Mihinkään pieneen pyörähdykseen ei tietenkään voinut tyytyä vaan laitoimme tietenkin kaiken peliin ja pyöräilimme reilut kymmenen kilometriä koko puiston toiselle laidalle, josta bussi takaisin Arnhemiin oli kokonaiset kaksi euroa halvempi. Maasto oli jotakin hyvin epänormaalia Hollannille: Reitti kulki osittain kumpuilevassa metsässä ja osittain käytännössä entisen merenpohjan muodostamalla aavikolla. Hollantilaisille säille ominaisesti koko matkan oli vastatuuli ja jouduimme voimakkaaseen sadekuuroon keskellä hiekka-aavikkoa, mutta vastaavasti heti kuuron jälkeen saimme ihailla täydellistä sateenkaarta.

Märkinä ja väsyneinä saavutimme lopulta bussipysäkin ja pääsimme ilta-auringon paistaessa takaisin Arnhemiin. Terassikauden avaamisen jälkeen hyppäsimme junaan ja torkuimme taas pari tuntia takaisin Delftiin. Kohdallani ilta ei kuitenkaan jäänyt vielä tähän vaan lähdin vielä edustamaan italialaisen kaverini espanjalaisille synttäreille. Meno oli varsin…espanjalaista ja välillä kenkiä oli vaikea saada irroitettua hieman tahmaantuneesta keittiön lattiasta. Hauskaa oli joka tapauksessa ja luovutin vasta aamuyöllä väsymyksen käydessä ylivoimaiseksi. Espanjalaisten ja italialaisten kanssa aikaa viettäessä on se ilo, että elämä ei varmasti koskaan pääse tuntumaan liian tylsältä – kenties hallitsemattomalta kaaokselta, mutta ei tylsältä.

…täältä kukkaloistosta Amsterdamin…

Tuli taas tehtyä pieni visiitti Amsterdamiin moikkaamaan Keravan kovinta Akia, joka oli siellä osallistumassa amk:n tietoliikennetekniikkaan kuuluvalle kurssille. Muun rupattelun ohessa kurssi paljastui varsin kiinnostavaksi ratkaisuksi, sillä opiskelijoille maksetaan käytännössä kaikki kahden viikon kurssiin sisältyvät kulut. EU:lta tulee rahoitus lentoihin ja mukavaan hostelliin Amsterdamin keskustassa, jonka lisäksi järjestävä koulu maksaa kaikki ruokailut ja tarjoaa muutamat oluet päälle.

Väkisin alkoi juttua kuunnellessa tulla mieleen, että kuinka monta kertaa kotikorkeakoulumme on kustantanut minulle sisäänpääsyä joillekin messuille tai edes lounassämpylää? Kovasta yrittämisestä huolimatta en päässyt kuin peukalolla ja etusormella muodostettavaan lukuun, mikä on oikeastaan aika outoa. Olen ollut kuulevinani suuret määrät hehkutusta, siitä kuinka hyödyllistä yliopisto-opiskelijoiden kansainvälistyminen olisi, mutta toiminta on tainnut jäädä yksittäisten opiskelijoiden vaihtoon patistamisen tasolle. Tähän on helppo tietysti sanoa, että “ei ole rahaa”, mutta yksittäisen amk:n saadessa EU:lta rahaa 10 opiskelijan 2 viikon opintomatkaa varten luulisi myös yliopistoilla olevan rahoitusmahdollisuuksia. Tai tarjotaanhan sitä toki meilläkin ohittamatonta mahdollisuutta kansainvälistyä ulkomaisten opiskelijoiden ryhmänohjaajana, josta vielä palkitaankin kokonaisella yhdellä opintopisteellä…

Mitä eiliseen Amsterdamin vierailuun tulee niin oli upeaa tehdä pientä turistikierrosta kanaalien varrella ilta-auringon loistossa. Kevät tekee voimalla tuloaan ja kaikki puut puskevat ulos lehtiään tai ovat täydessä kukkaloistossa. Sääkin on koko Hollannissa yhtäkkiä muuttunut kesäisen aurinkoiseksi ja päivisin tarkenee melkein kesävaatteissa auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Tulppaanit alkavat myös kohta olla parhaimmillaan ja mahdollisuudet toteuttaa ehkä suurin klisee – pyörällä tulppaanipeltojen ja tuulimyllyjen välissä ajelu – varsin korkealla.

Pelkoa ja inhoa Amsterdamissa

Viimekertaisten lupausten mukaisesti nyt on Amsterdam-spesiaalin vuoro. Keskiviikkona kävin aikaisemmin mainittujen takaiskujen jälkeen poimimassa Lassen, Janin ja Markon Amsterdam-Schipholista ja yötä myöten junailimme Delftiin kämpilleni. Ei hirveän yllättävästi heti junassa joku alkoi ihmettelemään mitä salakieltä oikein puhumme, mikä tuntuu tapahtuvan joka kerta, kun täällä tarjoutuu mahdollisuus puhua suomea. Onneksi tuttu rimpsu järjestyksessä opiskelen täällä, Suomessa on tosiaan kylmä ja joulupukki asuu Lapissa riittää tavallisesti selvittämään kuviot.

Delftin koluamiseen ei poikien kaltaisilta voimareissaajilta kulunut kuin muutama tunti, joten suuntasimme jo torstaina kohti Amsterdamia vilkkaampaa meininkiä etsimään. Sivummalta varattu budjettihotelli vaihtui vielä respan sekoiluiden ansiosta toiseen, joka sijaitsi mukavasti aivan Amsterdamin iltaelämän keskiössä. Ei siis muuta kuin kamat huoneeseen ja vaihteeksi toimivan suihkun kautta kaupungille. Sekalaisen kiertelyn ja jonkin pikkupubin testaamisen jälkeen päätimme hyökätä paikalliselle Espace-klubille, jossa jonon perusteella voisi olla joku muukin paikalla. Sisään mennessä mestan todellinen luonne alkoi metallinpaljastimien ja ruumiintarkastuksen myötä hieman kirkastua. Illan vanhetessa vastaan tuli porukkaa omien henkivartijoiden kanssa ja muutenkin väkeä oli mestoilla selkeästi vain näyttäytymässä. Seuraavana päivänä selvitimme, että klubi oli nimenmaan ”sisäpiirin näyttäytymispaikka”, joten sinnehän mekin kieltämättä kuuluimme. Ainut asia mikä klubilla otti päähän oli musiikki, jota tosin koko illan pyöritti varmaan aika pätevä levyseppä. Ongelma onkin lähinnä minussa, joka ei nyt vaan ymmärrä Hollannissa todella suosittua konemusaa yhtään. Ihan sama soittaako joku van joku hienon setin, jossa nostaa yhdeksän iskua tunnin aikana, jos se mielestäni kuitenkin kuulostaa Ipodilta pesukoneessa.

Hyvin nukutun yön jälkeen alkoi reissun ehkä kovin tsemppaus, koska myöhäisestä varauksesta johtuen meidän täytyisi vaihtaa huonetta määräaikaan mennessä. Hirveällä sykkeellä edellisenä iltana levitetyt kamat rinkkoihin ja tikkana respaan vaihtamaan avaimia ihan vain kuullakseni, että respa sähläsi taas ja voimme palata samaan huoneeseen. Päivällä katselimme nähtävyyksiä normaaliin turistityyliin ja käytimme hotellista säästyneet tipit aivan erinomaiseen Italialaiseen pikkuravintolaan. Yhden miehen ihmehenkilökunnan hoidellessa kokin, tarjoilijan ja ovimiehen tehtäviä ei voi kuin ihmetellä, miten loistava ruoka tulee nopeasti pöytään ja palvelu pelaa muutenkin. Turisteilu oli kuitenkin päivän toissijainen tavoite siinä missä todelliset paineet oli ladattu vasta iltaan. Alakerrastamme starttasi Amsterdamissa suht tunnettu ”pub crawl”, johon piti tietysti mennä ilmiselvän turistipyydyksen statuksesta huolimatta mukaan. Eipä siinä mitään, sillä oli hauska jutella jonkin aikaa kaikkialta maailmasta ´damiin tulleiden ihmisten kanssa ja tutustua samalla Leidsepleinin ravintolakortteleihin. Minuuttiaikataulumme mukaisesti jouduimme kuitenkin jättämään pubiryöminnän aivan finaalisuoralla, jotta ehtisimme ajoissa päivän klubille. Uhraukset eivät meneet hukkaan, sillä kohteena ollut ”Dansen bij Jansen” oli täyttä timanttia. Ilmeisen tarkoituksellisesti julkisivultaan vaatimaton ”dansseni” oli hollantilaisten opiskelijoiden oma paikka, jossa ei juuri turisteja – joiksi tässä kännisiä brittejä kutsun – näkynyt. Pienellä klubilla oli heti puolen yön jälkeen aivan täyttä ja meininki katossa DJ:n soittaessa enimmäkseen paremmin maistuvaa vanhaa ja uutta r´n´b kamaa. Paikka iski meihin heti ja lähdimme takaisin Hotellia kohti vasta viimeisten joukossa.

Päätin katkaista pidennetyn viikonloppuni lauantaina opiskelujen hyväksi, joten päivän ensimmäisenä numerona oli reissaajien muutto toiseen hotelliin ja pienempään huoneeseen. Hotelli oli sopivasti aivan ”Museumpleinin” kulmilla, joten turisteilu onnistui edellisen päivän malliin myös yön kuumien liikkeiden väsyttämillä jaloilla. Hämärän laskeutuessa menimme Argentiinalaiseen ravintolaan pihville ja sen jälkeen juonimaan kohdallani viimeisen illan suunnitelmia hotellille. Koska edellisen illan baariryöminta oli ollut joillekin aika kova pala kaikesta skarppaamisesta huolimatta – tai juuri sen takia – päätimme tarkastaa ”danssenin” uudestaan ja tällä kertaa puhtaalta pöydältä. Ennakkoluulottomasti hyökkäsimme sisään jo yhdeltätoista yllättäen puolittain täydelle klubille ja otimme luonnollisesti lattian saman tien haltuun. Hyvä meininki tuntui jatkuvan tasan siitä mihin se oli perjantai-iltana jäänyt ja haikeasti jouduin aloittamaan aamyön alkutunteina vaelluksen kohti kotiin vievää yöjunaa poikien jäädessä vielä muutamaksi päiväksi ´damiin. Kännisten brittien väistelyn ja hilkulla olleen kotiaseman ohi nukkumisen jälkeen pääsin vaeltamaan kaatosateen läpi kohti palkintona odottanutta omaa sänkyä.

Tämä päivä on mennyt lähinnä univelan poisnukkumiseen suurimman saavutuksen ollessa munkkien paisto -joka tosin hauskasti aiheutti japanilaisen kämppikseni lähes täyden sekoamisen positiivisessa mielessä. Kaikesta huolimatta olen sitä mieltä, että juuri parempaa reissua Amsterdamiin ei voi tehdä. Amsterdam ei ole kaupunki, johon mennään ihailemaan muutamaa hassua museota viikoksi ja syömään viinereitä kanaaliajelulle. Voin luetella Hollannista kymmeniä muita oikeasti kiinnostavia historiallisia yms. kohteita, mutta Amsterdam on ennen kaikkea kaupunki, joka herää yöllä todelliseen loistoonsa ja elää ihmisistä, jotka ovat tulleet sen kokemaan.

Viikon klubivinkkinä http://www.dansenbijjansen.nl/

Haaveet kaatuu

Eilen meillä oli tarkoitus lähteä kaverini Robinin (AUT) kanssa viettämään päivää ja vähän iltaakin Utrechtiin, joka on Hollannin neljänneksi suurin kaupunki. Utrechtilla on värikäs historia ja eläväinen maine muutenkin, sillä kaupungissa sijaitsee Hollannin suurin yliopisto. Tiedustelimme vieläpä etukäteen paikallisilta salibändykavereilta, mikä olisi paras vierailukohde kaupungeista Eindhoven, Arnhem vai Utrecht viimeisen voittaessa selvästi. Eihän reissusta lopulta tietenkään mitään tullut, koska sopivasti perjantai-iltana minuun iski vatsaflunssa. Otettuani koko aamuyön isolla luurilla yhteyksiä Norjan kaikkiin puhelinkeskuksiin jouduin nostamaan kädet pystyyn ja perumaan lähtöni viime hetkellä. Samalla katosi kaikki voimat tehdä mitään muutakaan viikonloppuna mahan ollessa vieläkin hieman kipeä, joten mitään suuria urotekoja ei tällä kertaa ole raportoitavaksi.

Perjantaina ehdin kuitenkin päivällä käydä visiitillä Rotterdamissa hieman ostoksilla ja merimuseossa. Heti alkuun on sanottava, että turistit tekevät suuren virheen mennessään ostoksille Amsterdamiin, joka on todellinen turistiansa. Joka toinen kauppa myy tyylipuhdasta krääsää, joka tyypillisesti on hinnoiteltu varsin ronskisti yläkanttiin. Eipä siinä mitään, kyllä minäkin briteiltä rahat ottaisin pois ilman suurempia omantunnontuskia. Joka tapauksessa ostoksia varten Rotterdam on ehdottomasti varsin paljon parempi ostoskatuineen, -kanjoneineen sekä –keskuksineen ja lisäksi tunnetusti pihiin Hollantilaiseen tyyliin joka toisessa kaupassa on varmasti jonkinlainen ale päällä.

Ostosten jälkeen osuin puolivahingossa paikallisen merimuseon ovelle, joten pitihän se käydä katsomassa vertailukohtana Kotkan vastaavaan jos se joskus saadaan avattua. Merimuseo ei ollut kovin suuri, mutta kolmeen kerrokseen oli saatu aikaan selkeä näyttely siitä, kuinka Hollannin kauppamerenkulku kehittyi ja erityisesti Rotterdamin asemasta tärkeimpänä satamana Amerikan siirtolaisliikenteelle. Lisäksi lähes kaikista Amerikan reittien matkustaja-aluksista oli tarjolla tarkat pienoismallit, joista pystyi hyvin seuraamaan siirtolaisliikenteen kehitystä höyryaikakaudesta aina viimeisimpiin risteilyaluksiin. Erityisen hauskaa museossa oli vanhan laivan museoitu keula, joka oli erityisesti tarkoitettu ”Titanickien” tekemisen kaiteineen ja lipputankoineen. Annan museolle reippaat neljä tuulimylyä ja erityiskiitoksen huumorista.

Sukellus ´damiin

Eilen toteutimme vähän paremman kelin sattuessa kaverini Twanan kanssa jo viikon muhineen suunnitelman ja lähdimme päiväksi tuhlaamaan aikaa ja rahaa Amsterdamiin. Amsterdamhan on tunnettu yhtenä Euroopan korkeakulttuurin pääkaupungeista ja sinne pääsee suoralla junalla kulman takana olevalta asemalta kätevästi alle tunnissa. Amsterdamissa ilma oli suorastaan keväinen ja harhailimme kanaalien varsia ja ostoskatuja runsaan tunnin ajan katsellen vähän missä kaikki ´damissa taas sijaitsikaan. Samalla tavalla se tuntui olevan blossen hajuinen ja elämää täynnä oleva sekalmelska kuin edellisellä, vuoden takaisella, vierailullakin. Parin eksymisen jälkeen suuntasimme ehdottoman korkeakulttuurisen retkemme pääkohteeseen, joka oli tällä kertaa Alankomaiden kansallismuseo. Museo on sattuvasti joskus muinoin rakennettu juuri ”museumpleinin” eräälle reunalle, joten se on varsin helppo löytää kartoista ja ihan luonnossakin. Sisälle mentiin upean puutarhan kautta, jonka jälkeen saimme muodollista 10e maksua vastaan kokea yllättävän tiukan turvatarkastuksen ja tylyjen museotätien ohjailua paikasta toiseen. Itse museo koostuu kahdessa kerroksesta, joista ensimmäisessä on pari muskettia, ”Delft blue” kippoja ja yksi laivan pienoismalli. Okei, myönnän, ei hirveästi sytyttänyt, mutta seuraavan kerroksen pitäisi olla täynnä maailmanluokan taidetta, joten ehkä se korvaa menetykset. Museon sinänsä mittava taidekokoelma koostuu noin 78 kappaleen esittelystä tylsiä kasvokuvia, parista Italian maalaismaisemaa kuvaavasta taulusta – jonka maalaaja tosin kävi vasta viimeisinä elinvuosinaan Italiassa – sekä yhdestä Vermeerin ja yhdestä Rembrantin aika kuuluisasta taulusta. Vermeeriltä näytillä oli ”Milk Maid” ja Rembrantilta ehkä vielä vähän kuuluisampi ”The Night Watch”, jotka oli kieltämättä ihan hauska nähdä ajan kanssa, joskaan ei ehkä aivan 10e arvoista. Raatimme tuomio on kaksi tuulimyllyä, enkä suosittele museota juuri muille kuin em. taiteilijoiden hc-faneille. Kannattaa mennä mieluummin läheiseen Van Gogh museoon, joka on halvempi ja parempi.

Museo jätti vähän huonon maun suuhun, joten syöksyimme pienen kanaalien välissä sekoilun jälkeen pizzalle pieneen Italialaiseen pizzamestaan, joka tuntui olevan paikallisten suosiossa. Tässä vaiheessa haimme uusia tavoitteita reissullemme ja päätimme jatkaa korkeakulttuurin nauttimista siirtymällä punaisten lyhtyjen alueen ympäristöön tutkimaan paikallista yöelämää. Ja oi kuinka paljon kulttuuria sieltä löytyikään! Yhdessä niistä baareista, joissa ei myyty huumeita, naisia eikä ryöstön uhka ollut ilmeinen oli mm. Bon Jovin signeeraama kitara aivan vapaasti katsottavissa seinällä. Kaiken kaikkiaan punaisten lyhtyjen alueelta löytyi aika siistejä paikkoja, missä oli hauska hengailla ja ilmapiiri katossa. Vältettävien listalle kannattaa tosin laittaa kännisten brittien/jenkkien/saksalaisten suosimat coffee shopit ja bordellibaarit, jossa rahat lähtee aika helposti ihan laillisestikin. Red Light Districtin lisäksi Amsterdamista löytyy toinen ehkä vähän normaalimpi baarialue ”Leidsepleinin” ympäristöstä, josta raporttia kunhan mennään vaihtariporukalla korkkaamaan paikallinen ”Pub Crawl”.

Onnittelut vielä lisäloskasta Suomeen!