Saavutinko sitten kaiken sen mitä kuvittelin vaihdossa kokevani? En varsinaisesti lähtenyt matkaan opiskelut mielessäni, mutta lopulta suoritin paljon kursseja hyvillä arvosanoilla. Lähtiessäni olin jokseenkin epäileväinen pystynkö tottumaan etelä-Eurooppalaiseen tyyliin, mutta huomasin lopuksi nauttivani juuri eniten italialaispohjaisella porukalla yhdessä syömisestä ja katukahviloissa istuskelusta. Eniten ehkä halusin parantaa kielitaitoani ja englannista meinasikin alitajuisesti tulla välillä täysin hallitseva kieli. Puhelimessa lipsahteli lopuksi välillä väärän kielen puolelle vaikka kovasti koitin suomea puhua.

Mielenkiintoista on nähdä miten sitä taas tottuu elämään Suomessa. Arkipäiväisissä asioissa on kuitenkin jokaisessa maassa omat niksinsä ja rutiinit hieman erilaisia. Varmasti suurin ero on, että aluksi kaikki tuntuu olevan kauempana kuin täällä. Kaupassa käyntiin täytyy varata eri tavalla aikaa ja kaupunkien välillä matkustelu huvikseen ei ole edes jokaviikkoinen tapahtuma. Samaten melkein jokapäiväisen yhdessä syömisen ja satunnaisen toisten nurkissa hengailun voi varmaan unohtaa ja tottua taas suunnittelemaan kaiken muutaman päivän etukäteen, mikäli meinaa tehdä kaverien kanssa jotakin. Maassa maan tavalla ja niin edespäin.

Jälkikäteen olen myös erittäin tyytyväinen, että tulin perustaneeksi tämän blogin. Sen oli tarkoitus olla vain henkilökohtainen kanavani purkaa sydäntäni suomeksi ja ehkä myös harjoitella hieman eri kirjoitustyylejä. Tarkoituksena se kieltämättä täyttikin, mutta eniten minua yllätti sen jossain vaiheessa saama julkisuus. Ennen ihmisten lähtöä kesälaitumille lukijoita oli paikoitellen yli 70 päivässä ja blogi nousi nopeiten kasvavien blogien listalle keräten vielä lisää lukijoita, mutta kaipa se vähän liikaa suomalaiselle ujoudelle. Ehkä olisin kaivannut näiltä kaikilta lukijoilta hieman lisää kommentointia, jotta olisin tiennyt kuka ihme tätä oikein lukee. Tähän viestiin voi toki vielä pistää hieman kommentointia *vink*vink*. Selvennykseksi on vielä mainittava, että kyseessä on ehdottomasti tämän blogin viimeinen merkintä. Aloitanko tulevaisuudessa uuden blogin vaikkapa jatko-opiskeluiden tuskasta – täytyy tunnustella fiiliksiä muutama kuukausi ennen kuin osaa sanoa.

Joskus viestejä kirjoittaessa oli vaikea päästä alkuun ennen todellisen otteen saamista. Toisinaan taas tiesin tarkalleen mitä haluan sanoa etukäteen ja siirsin sen vain puoliautomaattisesti tekstiksi. Alusta asti olen kuitenkin ollut aivan varma mihin tulen tämän blogin päättämään. Loppuhuipennuksen myötä siis heippa kaikille ja kohta nähdään taas.

Pelimme pysyi tällä kertaa oikeastaan mainiosti kasassa ja voitimmekin puolet pelaamistamme matseista. Hävityt pelit olisivat olleet voitettuna melkoisia yllätyksiä, sillä lohkoomme oli sopivasti arvottu Hollannin miesten maajoukkue ja Ruotsin salibandypainotteisen lukion joukkue, jotka olivat jokseenkin eri tasolla. Näistä ainakin jälkimmäinen pelasi myöhemmin turnauksen finaalissa siinä missä meille heltisi lopulta sijoitus 9. joukkueiden kokonaismäärän ollessa 15.

Mitä turnauksen oheistoimintaan tulee, sain yöllä kaupungilla puuhailla hieman ylimääräistä jonkun ruotsalaisen salibändysankarin väsähtäessä kadulle oksentelemaan. Taisi olla pastakastikkeessa vanhaa jauhelihaa tai ehkä kokilla likaiset kädet kun ei ruuat pysyneet sisällä – tiedä häntä. Ainakin ensiaputaitoja tuli taas virkisteltyä.

Huomenna onkin sitten hyvä aloittaa viimeinen tynkäviikko Hollannissa lihakset aivan muushina. Kaiken virallisen säädön ohessa huomenna on tarkoitus mennä porukalla Japanilaiseen buffettiin syömään ja tiistaina lupasin pitää läksiäisbileet koko porukalle ennen torstaiaamun lentoa. Kiirettä siis pitää, mutta ainakin tämä tunneli alkaa nyt olla finaalissa – tai sitten vasta alkamassa, kuka tietää.

Historiallisista koneista kenties parhaiten jäi mieleen brittien toisen maailmansodan pommirekkana tunnettu Lancaster, joka oli pidetty erinomaisessa kunnossa. Jotain tiettyä arvokkuuttaa oli ilmassa aikansa moderneimman pommittajan lipuessa kentän yli antamatta tuumaakaan periksi ylpeydestään. Modernimman kaluston esittelystä parhaiten jäi mieleen Hollantilaisten parhaalla ammattitaidolla vetämä “air power demo”, jossa 5 F-16 paria hyökkäsi simuloidusti kenttää vastaan. Pommit eivät sentään olleet oikeita, mutta heikommat olivat hajoamassa jo pelkkään lentomeluun. Esiintyjistä voisi kirjoittaa vaikka yhden diplomityön (tai kolme gradua), mutta ehkä paremmin asian ajaa viestin loppuun koostamani video näytöksestä.

Esiintyjälistan listan lisäksi Suomen vastaavat tapahtumat voisivat ottaa oppia tapahtuman järjestelyistä. Ensinnäkin pääsymaksua ei ollut ja järjestäjien toimesta paikalla oli ilmainen kuljetus tapahtumapaikan ja kaikkien jatkoyhteyksien välillä. Olimme itse liikkeellä junalla eikä kumpaankaan suuntaan tukikohdan väliä kuljettaessa tarvinnut jonottaa hetkeäkään. Tulee vain mieleen viime kesäinen Kuopion keikka, jossa sain odottaa ensin tunnin päästäkseni ostamaan ylikalliin lipun, jolla pääsi tungokseen varvistelemaan ja sitten taas odottamaan tunnin autossa alueelta poispääsyä.

Itse pelin aikana – jos mahdollista – asiat nousevat vielä toiseen promilleen. Pelin aikana normaalin teknillisen yliopiston sukupuolisuhteen mukaan jakautunut kannattajajoukko pakkautuu lähes kaikista baareista löytyvien screenien eteen hurraamaan oranssit voittoon ja juomaan kaljaa. Valitettavasti en maani kohtalaisen menestyksen takia ole vielä päässyt näkemään mitä tapahtuu joukkueen hävitessä, mutta voittaessa purkaudutaan kadulle huutamaan “HUP HOLLAND HUP” ja lähdetään vaeltamaan mölyämistä tasaisesti jatkaen. Selvemmät voivat lisäksi soitella auton torvea ja muut vaikka potkia pari roskista kumoon (tai fillaria kanaaliin toim. huom).

Hollantilaiset eivät kuitenkaan hyvästä yrityksestä huolimatta saa kultaa tässäkään kilpailussa. Hulluimmat, fanaattisimmat ja äänekkäimmät kannattajat löytyvät kiistattomasti Italiasta. Tiistaina olin katsomassa Italia-Ranska peliä noin tusinan italialaisen kanssa ja viimeistään ensimmäisen maalin jälkeen ilta oli erilaisten laulujen sikermää ja suuria tunteita. Makaroonit muodostivat eräänlaisen massan joka pomppi ja huusi jokaisen pallon liikkeen mukana kuin viimeistä päivää. Toivon hartaasti Italian vielä kohtaavan Hollannin – mutta häviävän, koska ehdin jo ostaa oranssin kannatuspaidan…

Nyt osaan kertoa, että kaikki on loppujen lopuksi hyvin samanlaista, mutta ympäristö on virkistävällä tavalla erilainen. En enää ihmettele miksi ulkomaalaiset pitävät Suomea joskus hieman taianomaisena, koska täällä oikeasti huomaa kuinka huipputeknologia yhdistyy saumattomasti tietynlaiseen luonnonläheiseen elämiseen. Taika on siinä, että tämä luonnonläheisyys ei kuitenkaan vaikuta rutiineihin millään tavalla. Samalla tavalla kirjoitan taas yhtä mammografiaesseetä ja kävelen lähikauppaan ostoksille laittaakseni haluamaani ruokaa niin kuin missä tahansa maailman metropolissa tekisin.

Lyhyt kesälomani Suomessa tuo myös väistämätä mieleen sen, että vaihto-opiskeluaikani on väistämättä kääntymässä ehtoopuolelle. Ensimmäiset kaverit lähtevät tällä viikolla takaisin valtamerien taakse enkä nää heitä luultavasti enää ikinä, joten tiettyä haikeutta on ilmassa. Lienee siis aika paljastaa lyhyt vaihto-opiskelusta kertova videoni, joka on 95% laadukasta kännykällä kuvattua dogmaa. Termit “steady-cam”, “post production” ja “läpimurtorooli” eivät välttämättä suoraan liity seuraavaan.

Viikon kurssin keskustelupalstalla ollut senssi-ilmoitukseni ei tuottanut toivottua tulosta, joten seuraavan luennon alussa kiinnitin rohkeasti koko kurssin huomion ja kyselin onko joku vielä paria vailla – tuloksena vain hiljaista supinaa. Se sijaan luennolta poistuessani tunsin vaimeaa tökkäilyä selkäpuolellani ja löysinkin sieltä ihka aidon fyysikon, joka olisi kiinnostunut ryhtymään esseeprojektiin kanssani. Keskustelimme nopeasti aiheen selväksi ja sovimme ensimmäisen tapaamisen.

Tapaaminen meni vielä mukavasti eikä antanut merkkiäkään tulevista ongelmista. Sovimme uuden tapaamisen noin viikon päähän, jolloin meillä oli tarkoitus yhdistää esseepuoliskomme yhdeksi dokumentiksi. Päivät kuluivat ja minä etsin meille lähdeartikkeleita sekä kirjoittelin oman osuuteni jo hyvissä ajoin valmiiksi. Sovittuna tapaamispäivänä menin ohi-on fiiliksellä moikkaamaan partneriani vain todetakseni, että hän ei ole vielä edes lukenut riviäkään lähdeartikkeleista. Noh, katselimme parit kielioppivirheet omasta tekstistäni ja sovimme toisen esseepuoliskon kolahtavan sähköpostiini kahden päivän kuluttua- arvatkaa kolahtiko? Lopulta sain parini yllättäen ainoastaan yhden sivun mittaisen osuuden viimeisenä mahdollisena palautuspäivänä, jolloin minulle jäi huimasti aikaa esittää muutoksia. Esimerkiksi parini päätös jättää yksi aihe kokonaan käsittelemättä irrelevanttisuuteen vedoten olisi minusta voinut olla keskustelemisen arvoinen asia.

Palautin siis jotain sinnepäin materiaalia viimeisenä mahdollisena ajankohtana, jonka jälkeen meillä oli vielä jäljellä esityksen valmistelu. Yleensä olen Suomessa tottunut menetelmään, jossa ryhmän kaikki osapuolet osallistuvat aivotyöskentelyyn, mutta tällä kertaa sovelsimme hieman erilaisia työtapoja. Minun tehdessä esitystä parini keskittyi lähes koko ajan kirjoittelemaan työkoneellaan viestejä Hollantilaisten sarjakuvapiirtäjien keskustelualueelle ja osallistui oikeastaan vain yhteen diaan kahden lauseen voimalla…Itse esitys meni lopulta meiltä oikein hyvin vaikka motivaatio ei edellisistä syistä johtuen ollut aivan huipussa.

Jotenkin minusta alkaa taas kerran tuntua, että tulevassa työelämässä jaksamiseni suurin este ei tule olemaan jatkuvien suorituspaineiden luoma stressi. En myöskään usko, että joskus venyvät työpäivät ja satunnainen kiire tulevat aiheuttamaan minulle suuriakaan ongelmia. Sen sijaan pelkään, että jostain vielä löydän sellaisen fyysikon, joka yksinkertaisesti menee yli kaikista niistä valtavan laajoista raameista, joiden sisällä olevien ihmisten kanssa tulen loistavasti toimeen.

Omalta kohdalta pelit menivät oikeastaan todella hyvin, koska sain tehtyä parit komeat maalit eikä omassa päässä juuri soinut puolustaessani. Aikaisemmin olen lähinnä pelaillut satunnaisesti vaihtelevalla menestyksellä, mutta nyt puolen vuoden valmentajan kanssa treenaamisen kanssa jälkeen huomaa selkeästi palasten loksahtavan paikoilleen. Jaksanko Suomeen palattuani reikäpalloa enää tosissaan hakata jää nähtäväksi, mutta killan jengistä voisin vasemman pakin paikan jo varata.

Tyypillisellä hollantilaisella reikäpalloilijalla uraa on takana pari vuotta tai vähemmän, joten kaikkiaan kyse on melko uudesta lajista. Sen ansiosta minä, jonka salibändysaavutusten huiput ovat komea ratkaisumaali kasiluokan liikuntatunnilla ja muutama kyseenalainen esiintyminen TKK:n harrastelijasarjassa, pärjään oikein mainiosti yliopistomme edustusjoukkueen riveissä. Satunnaisesti käymme harjoittelemassa Haagissa sikäläisen seuran kanssa, joiden ykkösjoukkue koostuu hauskasti suureksi osaksi neljääkymppiä hipovista suomalaisista ja ruotsalaisista. Kyseinen joukkue kuitenkin voitti Hollannin mestaruuden tänä vuonna ja pääsi juuri cup finaaliin, joten jokainen voi varmaan vetää omat johtopäätöksensä.

Ensi viikonloppuna onkin sitten oman joukkueemme ( Delft Blue Falcons – Suomennettuna suunnilleen “posliinihaukat” ) vuoro pelata ratkaisupelejä. Delftissä järjestetään 50. Hollannin yliopistojen väliset urheilukilpailut joukkuelajeissa ja salibändy kuuluu myös ohjelmaan. Pelaamme kahdessa päivässä yhteensä kuusi peliä, joiden jälkeen katsotaan kuka voitti – mikäli jalat vielä kantavat. Joka tapauksessa hauskaa on varmasti ja menestyksestä riippumatta minulle koko touhussa on parasta päästä osallistumaan ilmeisen perinteiseen Hollantilaiseen tapahtuman ja vielä tuntea kuuluvansa joukkoon.

Itä-Euroopasta en jaksa edes aloittaa, joten keskitympä miettimään pohjoismaiden välistä taistelua. Olihan se Teräsbetoni toki aikamoinen läppä, mutta esitys oli sentään aidosti erilainen euro-gay-popahtavien kappaleiden joukossa. Luulisi jo sen keräävän vaihtoehtoja hakevien äänestäjien ääniä, mutta ei. Norjan idolstehtaan typykkä tuntui vetoavan huomattavasti enemmän ja kaiken huippuna härskisti kiristetyn näköinen svedublondikin meni ohi. Ainut positiivinen asia oli, että lopulta Saksa jäi taakse eikä tarvinnut mennä sentään vessaan itkemään.

Hauskana sivujuonteena äänestimme kukin omaa pohjoismaatamme – parhaat jopa viidesti – mutta Hollannilta ei herunut pisteitä kenellekään.

Parin viikon päästä tullessani Suomeen käymään onkin jännittävää nähdä onko Suomi muuttunut vajaassa puolessa vuodessa yhtäkkiä siksi Euroopan eksoottiseksi pohjolaksi, joksi se täällä niin mielellään kuvitellaan. Varmasti ainakin palaan mielelläni maailmaan, jossa asioita saa hoidettua joustavasti ja kaiken voi olettaa toimivan maalaisjärjen yleisten sääntöjen mukaan. Ehkä osaan ainakin hetken myös arvostaa tiettyä rauhallisuutta ja luonnon keskellä elämisen tunnetta, joka Suomessa vallitsee. Haluan taas kävellä yksin metsässä ilman minkään ihmisen rakentaman näkemistä ja haistaa neulasten tuoksun. Ruisleipää en kaipaa, mutta lämpimän munkkiposson käyn kyllä hakemassa hetimmiten.

Enemmän turtumisen ehkäisemiseksi kokeilen seuraavaksi ääri-penkkiurheilua – jalkapallomatsin katsominen fanittavan italialaislauman kanssa.