Leffapettymys

Tulinpa katsoneeksi tyttö ja helmikorvakoru-leffan (Girl with a pearl earring), joka on täällä tavallaan iso juttu, koska se sijoittuu Delftiin. Nopealla tiedonhaulla selviää, että leffa on ollut vieläpä ehdokkaana kolmen oskarin saajaksi ja muutenkin ladattu huippunäyttelijöillä, joten odotin paljon etenkin kotiseutuvaikutukselta. Tällä kertaa juuri se kuitenkin riitti pilaamaan koko nautinnon.

Ideahan elokuvassa on varsin simppeli. Kuuluisan Delftiläisen 1600-luvun maalarin Johannes Vermeerin taloon saapuu uusi nuori piika ja laittaa asiat sekaisin. Erilaisten, mutta ei niin kovin merkittävien, vaiheiden jälkeen savutaan huippukohtaan, jossa Vermeer käyttää piikaa mallinaan ja maalaa varsin kuuluisan, elokuvan kanssa samannimisen taulun. Tottakai elokuvassa myös tyttö löytää pojan, ilkimykset saavat palkkansa ja kävellään käsi kädessä aamun koitteessa. Tarina sinänsä on täysin fiktiota, mutta sen innoittajana toimineen taulun voi tänäkin päivänä nähdä Haagissa.

Mikä elokuvassa sitten mätti? En tuntenut hetkeäkään elokuvan aikana olevani 1600-luvun Delftissä. Suurin osa kanaalikuvauksista on tehty Venetsiaksi tarkoitetuissa lavasteissa eikä näyttelijöissä ei ollut mitään yhtäläisyyksiä Hollantilaisten ulkonäköön tai elämäntyyliin. Delftistä oli koko elokuvaan lavastettu vain yksi aukio, jota häpeilemättä näytettiin monesta eri kulmasta. Tällä kaikella ei tietenkään ole mitään merkitystä kuin mitättömän pienelle määrälle elokuvan katsojia, mutta minua se riitti häiritsemään suunnattomasti.

Epäilemättä on vaikeaa tehdä elokuvaa ihmisille, jotka tuntevat taustat hyvin. Tällöin yleisö ei niinkään halua kuulla heille ennestään tuttua tarinaa uudestaan vaan he haluavat kokea omat mielikuvansa uudestaan piirtyneenä elokuvateatterin kankaalle. Tällöin pienimmätkin puitteissa esiintyvät epäjohdonmukaisuudet saavat tarinan tuntumaan väärältä vaikka itseasiassa juuri tarina välittyisikin elokuvan kautta hyvin. Jotain kuvaa tästä vaikutelmasta saa, kun katsoo klassikkoelokuvan Das Boot ja uudemman U-571 putkeen ja sen jälkeen miettii kumpi tuntui uskottavammalta. Toinen hyvä esimerkki on varsin uusi Kotkaan sijoittuva elokuva Keisarikunta, joka ei lähes kahden vuosikymmenen kotkalaisuudesta huolimatta tunnu sijoittuvan mihinkään muualle.

Lopulta elokuvat eivät voi muuta ollakaan kuin fantasiaa ja kuvitusta niille tunnoille, joilla pienet päämme on jo valmiiksi lastattu täyteen. Ne tarjoavat mahdollisuuden kuvitella itsensä hetkeksi ympäristöön, joka on alunperinkin tarkoitettu epätodelliseksi. Hauskaa todellisuudesta irtautumista toivoo nimimerkki Top Gun HD-editionin latautumiseen vielä muutama tunti.

Kampus tulessa

Tämä päivä oli sikäli erikoinen, että paikallinen arkkitehtiosasto paloi käytännössä kokonaan hiileksi. Kyseessä ei edes ole mikään yksi siipi TKK:n tyyliin vaan 3000 opiskelijan yli kymmenkerroksinen betonimöhkäle. Palo oli alkanut kai 9:30 aikoihin ilmeisesti sähköviasta – heh heh – ja mennessäni kouluun kymmenen jälkeen näin jo savupilven, mutta luulin tulen olevan hallittavissa. Toisin kuitenkin kävi ja neljän jälkeen mennessäni kämppiksen kanssa paikalle oli peli jo melko lailla selvä. Palomiehet olivat heittäneet hohtimet kaivoon, koska sammuttaminen alkoi ilmeisesti olla liian vaarallista eikä rakennusta voitu enää pelastaa. Sinänsä ironista, että juuri talojen suunnittelijoiden lukaali paloi soihtuna eikä noin korkealle talolle välttämättömät sammutussysteemit riittäneet.

Arkkariopiskelijat ottivat menetyksen vastaan aika tyynesti ja olivat lähinnä huolissaan kymppikerroksen baarin juomista. Toisaalta joukossa on varmasti niitä joiden tämän kevään työpanos näkyy lähinnä tavallista punaisempana auringonlaskuna tänään. Varmaa on ainakin se, että ensimmäiset ehdotukset kilpailuun uuden rakennuksen suunnittelijasta ovat jo hahmottumassa monissa päissä.

Alla vähän videota ja kuvaa aiheesta

Suuri helpotus ja rantaelämää

Tänään harteiltani laskeutui vihdoinkin noin tuulimyllyillä lastatun jokilaivan kokoinen taakka, kun sain kevään suurimmat kouluprojektit valmiiksi. Pari kuukautta olen vaihtelevalla aktiivisuudella raatanut kolmen enemmän tai vähemmän toisiaan sivuavan projektin parissa, jotka käsittelevät sähkömagnetiikkaa. Sähkömagnetiikka käsitetään yleisesti joksikin niin vaikeaksi alaksi, että sitä on turha alkaa edes opiskelemaan. Normaalisti opiskelijamäärät korkeakoulussa kuin korkeakoulussa ovat minimissä ja sitä kautta tutkimuksessakin on valtavista mahdollisuuksista huolimatta vain harvalukuinen joukko yrittäjiä. Tästä seuraa myös tietty maine ja tuttavallisesti muutama kaveri täällä kutsuukin sähkömagnetiikkaa lähinnä laitoksen “antenniosastoksi”.

Lopulta kyse on mielestäni vain kärsivällisyydestä. Omaksumiskynnys sähkömagnetiikassa on kieltämättä selkeästi korkeammalla useimpiin muihin aloihin verrattuna, mutta toisaalta riittävän tason kerran saavutettuaan ilmiöiden käsittäminen tulee yhtä luonnolliseksi kuten minkä tahansa muunkin asian. Itse aikoinani valitsin sähkömagnetiikan yhdeksi opintojeni suunnaksi juuri sen tarjoamien haasteiden takia. En halua tehdä asioita niiden helppouden vaan vaikeuden takia – jotta voin kokeilla mihin pystyn ja lopulta voittaa itseni. Olenko näiden vuosien jälkeen sitten valmis laittamaan foliohatun päähän ja kytkemään itseni lataamon kauniin valkean seinän pistokkeeseen? Olen luonut pienen testin tätä varten: Sattuneesta ennen mainitusta syystä johtuen alla oleva kuva on minusta juuri nyt aivan törkeän jännittävä. Entä teistä?

Ei herättänyt suuria tunteita? No ei hätää. Onneksi ainakin uskottelen opiskelun olevan vain ohimenevä häiriö elämässäni, joten koitan pitää kosketusta muuhunkin. Hollannissa viimeinen viikko on ollut aivan täysipainoista hellettä, joten eilen päätimme lähteä porukalla meren rannalle nauttimaan auringosta. Suuntasimme kohti Scheveningeä, joka on Haagin lähistöllä sijaitseva maailmanluokan kaupallinen ranta esplanadeineen, rantaravintoloineen ja amerikkalaistyylisine laitureineen (pier). Tietenkin rannalla oli liian kuuma, vesi oli jäätävää ja ihmisiä liian paljon, mutta mikään näistä ei voinut häiritä vuoden ensimmäisen rantapäivän leppoisuutta. Illan lähestyessä ihmiset harvenivat rannalla, mutta me jatkoimme rauhallista grillailuamme aina auringon laskuun asti rennossa ilmapiirissä. Laskevan auringon siltaa pitkin merelle katsominen tyynenä kesäiltana on mielestäni eräs niistä harvoista hetkistä, jolloin voi todella tuntea oman pienuutensa luottaen samalla vakaasti tulevaisuuteen ilman epäilyksen häivää.

Opiskelijayhteisöllisyyttä

Yliopistoelämälle ympäri maailman lienee yhteistä kaikenlainen yhteisöllisyys ja yhdistystoiminta. Toiminta voi olla hyvinkin poliittista tai rakentua yhteisen opintosuunnan ympärille, mutta kyseessä voi olla myös pieni yhden harrastuksen ympärille rakentuva klubi. Yleensä näillä kaikilla yhdistyksillä, killoilla, osakunnilla tai jopa salaseuroilla on oma tietty nokkimisjärjestyksensä, jonka ymmärtäminen ulkopuoliselle on varmaan ensin käsittämätöntä monimutkaisuuden ja myöhemmin järjettömyyden takia. Luonnollisesti pakka on täällä aivan toisessa järjestyksessä kuin Helsingissä, joten nyt vasta muutamien kuukausien selvittelyn jälkeen alan viimein olla siitä hieman perillä.

Suomessa kenties suurimpia yhteisöjä ovat osakunnat, jotka ovat jakaantuneet vastaamaan maantieteellisiä alueita. Tyypillisesti siis vaikkapa Etelä-Pohjalaisessa Osakunnassa vaikuttaa vastaavalta alueelta kotoisin olevia opiskelijoita ja niin edelleen. Tähän on toki poikkeuksia sillä eräskin tämän blogin lukija tunnetusti vaihtoi pohjoisempaan osakuntaan ihan vaan, koska “siel on parempi meininki“. Nojoo, osakuntien jälkeen tullaan ainejärjestöihin, joita teknillisellä puolella killoiksi kutsutaan. Killoilla ei yleensä ole omaisuutta osakuntien malliin, mutta toimintaa pyöritetään kuitenkin varsin isosti. Lopulta päästään yhdelle ajatukselle perustuviin yhdistyksiin ja jossain niiden ympäristössä pyöriviin salaseuroihin. Yhteistä kaikille on se, että vähintään yhdet bileet ovat aina työn alla ja aktiivinen toiminta on tunnetusti loistava keino hidastaa opintopisteiden vuolasta virtaa.

Hollannissa säännöt ovat oikeastaan samat, mutta pelataan aika erilaisella laudalla. Dominoivassa asemassa täällä ovat osakunnat, jotka ovat ikään kuin kerroksissa. Kovimman jengin muodostavat kunkin yliopiston ensimmäiset eli vanhimmat osakunnat, joita kutsutaan yhteisesti nimellä “Core“. Näiden osakuntien eli eri yliopistojen välillä on voimakasta yhteistyötä ja ne pitävät yllä originaalia imagoaan. Aikojen saatossa, joku on sitten kypsynyt “Coren” kukkoiluun ja jokaisesta yliopistosta löytyy myös toinen uudempi osakunta, jolla on sitten luonnollisesti yhteistyötä muiden yliopistojen kakkosketjujen kanssa. Näiden alapuolella ovat suomen tyyliin ainejärjestöt, joiden toiminta on kuitenkin hieman suppeampaa. Lähinnä ne järjestävät excursioita ja keskittyvät muuntamaan yritysten löysää rahaa ilmaiseksi kaljaksi(tm). Myöskin harrastejärjestöjä löytyy, mutta ne keskittyvät lähes pelkästään urheilulajien ympärille.

Juuri tällä hetkellä tämä kaikki osakuntavouhotus on suunnilleen tapissa sillä, paikallinen kakkosketju viettää jotakin tasavuosijuhlaa varsin hulppein menoin. Osakunta vuokrasi kämppäni lähistöltä teollisuushallin, johon rakennettiin hirveällä tohinalla ja isolla rahalla valtava baarikompleksi. Eilisen visitiin perusteella erilaisia alueita oli noin viisi kappaletta, jonka lisäksi paikalla oli suuri esiintymislava, jossa osakunnan oma bändi veti aika loistavasti covereita koko illan. Jos eilisiä kemuja kuvataan vaikka ajankohtaiseen tyyliin playoffeiksi niin tänään on sitten vuorossa finaali parilla jatkoajalla ja rankkareilla, jotka menee lisälaukojiin asti. Jollain mystisellä kaavalla on laskettu, että tänään täytyy pitää 22 tuntia kestävät bileet, jotka alkoivat neljältä ja jatkunevat huomiseen kahteen asti. Omalla kisakunnolla taidan tyytyä parhaisiin keskipaloihin, mutta jotain erikoista on varmaan luvassa.

Alla vielä parasta dogmakuvausta eiliseltä

—BONUS—BONUS—

Kuluvalla viikolla blogissani posahti tuhannen vierailukerran raja rikki, joten sen kunniaksi olen kaivanut tilastoista TOP5 hakusanat, joilla blogini on löydetty.

5. alankomaiden ruokakulttuuri – tällä hakusanalla ei kyllä pitäis tulla yhtään osumaa

4. maltan maantieto – skidisti menee ohi joka sektorista

3. porsaankyljykset - ohan ne hyvii mut hei pliis

2. yrityslahjat kiinalaisille – suosittelen porotuotteita ja ruisleipää jos vielä luet tätä

1. miesten hiusmuoti 2008 – jos yks juttu on varma niin tuota et tästä maasta löydä

Kuningattaren synttärit

Hollannissa ei vietetä lainkaan vappua vaan paikallisena kevätjuhlana toimii huhtikuun viimeisenä vietettävät kuningattaren syntymäpäivät. Oikeastaan nykyisen kuningattaren syntymäpäivät ovat joskus talvella, mutta lähinnä sään takia juhlia vietetään käytännöllisesti näin kesän korvilla. Synttäriviikko toimii yleisesti myös Hollantilaisten kevätlomaviikkona, jolloin jokaisessa edes keskikokoisessa kaupungissa on vähintään jokin tivoli maisemissa. Varsinaiset bileiden juhlien juhlien kestit järjestetään kuitenkin Amsterdamissa huhtikuun viimeisenä, jolloin siellä tänäkin vuonna oli paikalla vaatimattomat 600000 ihmistä.

Homma ei toimi järjestelyjen suhteen aivan suomalaisen vapun “laitetaan lisää roskiksia ja toivotaan ihmisten olevan kiltisti”-tyylillä. Aivan ensiksi koko Amsterdamin kantakaupunki oli onnettomuuksien välttämiseksi suljettu kaikelta muulta liikenteeltä paitsi jalankululta koko päivän ajaksi. Myöskään roskapönttöjä ei ilmeisesti maasta löydy niin paljoa, että olisi edes kannattanut yrittää, joten roskat oli tarkoitus heittää vain sivuun seuraavan aamun siivouspartioiden noukittavaksi. Viimeiseksi siinä missä Suomessa vappuna pidetään päässä jotain tonttulakkia (tupsulla tai ilman) ja juodaan skumppaa, täällä vedetään oranssia päälle ja vannotaan Heinekenin nimeen.

Edellisen illan Haagin konserteista väsyneellä, mutta sitäkin innokkaammalla ulkkariporukalla nousimme jo auringonnousun aikaan ottamaan vastaan rakkaan kuningatteremme syntymäpäiviä. Hitusen tärisevin käsin ja kylmissämme aloitimme päivän tekemällä picnic-eväitä päivää varten. Tämän jälkeen suuntasimme kaikkien kassiemme kanssa junalla Amsterdamiin, jossa tuntui olevan jo 11 aikaan täysi hulina päällä. Lainsäädännöllisesti kuningattaren synttärit on erityinen päivä, jolloin kuka tahansa kansalainen voi käydä katukauppaa ilman veroja ja ilman erityisiä lupia. Tämän johdosta koko Amsterdam on täynnä erilaisia kojuja ja tapahtumia, mistä voi ostaa lähes mitä vain. Kenties hauskin liikeidea oli paikka, jossa sai heittää kananmunilla vanerisuojien takana herjauksia huutelevia ihmisiä. Heitto maksoi muutaman euron ja pään kokoiseen reikään osumalla voitti parikymmentä euroa. Vielä aivan erityisenä alueena toimi keskuspuistona toimiva Vondelpark, joka oli pyhitetty ainoastaan lasten myyntitoiminnalle. Puistoteiden reunat olivat täynnä vanhoja lelujaan kauppaavia lapsia sekä näiden mitä erilaisimpia sirkusesityksiä ja kilpailukojuja. Samaisesta Vondelparkista varasimme myös upean picnic-paikkamme, josta pystyimme seuraamaan kaikessa rauhassa puiston valtavaa ihmisvilinää.

Iltapäivän mittainen auringossa lokoilu tyynen puistolammen rannalla hyvien tyyppien kanssa on varmaan kaikkea mitä hyvältä vapulta voi toivoa, mutta toki se oli vasta alkua. Illan juhlahumun noustessa suuntasimme kohti Museumpleiniä, jossa paikallinen radioasema järjesti pienen ilmaiskonsertin. 200000 ihmisen keskellä konsertissa oli intiimi – lähes klubimainen tunnelma – jossa suunnilleen kaikki kaverit sai helposti hukkumaan ennemmin tai myöhemmin. Pimeyden laskeutuessa suuntasimme ydinkeskustaan tarkastamaan tilannetta heti porukan tunnin kestäneen kokoon soittelun jälkeen. Ei hirveän yllättäen aamupäivän ihmistilanne oli noin kymmenkertaistunut ja jokainen paikka oli aivan varmasti viimeistä paikkaa myöten täynnä. Muutaman täpötäyden ravintelin tarkastamisen jälkeen johdatin sekalaisen laumamme vielä jo käsitteeksi muodostuneeseen Dansen bij Jasseniin, josta jokainen hiljaa ripotellen valui junalla Delftiä kohti yön vaihtuessa aamuksi.

Mitä sitten pidin Hollantilaisesta vapusta? Alkuviikosta vielä hieman harmittelin, että ei tullut lähdettyä Suomeen vapuksi, sillä se on niitä harvoja aikoja vuodesta, jolloin voi tavata tuttuja huolettomimmillaan. Maassa maan tavalla ajattelin ja tällä kertaa täytyy sanoa, että kyllä kannatti. Amsterdam kuningattaren syntymäpäivänä on sen luokan karnevaali, että tuskin toista tulee aivan heti vastaan – jos koskaan. Suosittelenkin kaikille vapun sivuuttamista edes kerran elämässä ja reissua Amsterdamiin katsomaan miten koko valtio juhlii haalariin, lakkiin tai virkaan katsomatta.

Alla olevat kuvat kertovat varmaan ne tuhannet sanat kuluneesta viikosta, mitä jätin mainitsematta.

Kielikukkia ja rantaelämää

Vaihtoon lähtiessäni unelmoin, että palatessani osaan puhua sujuvaa englantia hienoilla kielikuvilla ja hienoisesti brittiläisittäin ääntäen. Ääntämys ei ole koskaan ollut vahva puoleni vaikka kirjallisen ilmaisuni olen vuosien mittaan saanut varsin tyydyttävälle tasolle. Englannin ja kielten yleensä opiskelu koulussa ei ole koskaan ollut minun juttuni. Sanakokeet ja typerät tarinat Johnin/Peterin/Jan-Olovin/Igorin tutustumisesta Michaelaan/Robyniin/Louiseen/Anastasiaan eivät vedonneet juuri pätkän vertaa. Todellisen innostuksen kielten opiskeluun olen lopulta löytänyt vasta matkustamalla ulkomailla ja pääsemällä oikeasti toimimaan vieraskielisessä ympäristössä.

Nyt on kuitenkin viimeistään todettava, että välttämättä Hollantilainen tai enimmäkseen Etelä-Euroopan suhteellisen ajantajun maista kotoisin oleva seura ei välttämättä riitä nostamaan puhuttua englantia aivan unelmoimalleni tasolle. Toki kieltä tulee käytettyä monipuolisesti, sillä tuntuu tylsältä kertoa kaikki jutut aina samalla tavalla. Valitettavan usein sillä ei kuitenkaan ole lopulta väliä, koska keskustelukumppani ymmärtää lopulta vain tasan sen yksinkertaisimman tavan sanoa asioita. Samaten en tiedä onko ääntämykselle hyväksi se, että hajoan aina Italialaiselle aksentille aivan täysin ja minun on pakko alkaa matkia sitä huvin vuoksi. Toisaalta ehkä sillä ei ole niin väliä jos kielelliset unelmat eivät aivan toteudu, jos kaikki kuitenkin ymmärtävät tosiaan ja meillä on niin valtavan hauskaa kuin tapana on.

Tänään Hollannissa oli kuluvan kevään lämpimin päivä, joten suuntasimme Kimin tsemppaamisen jälkeen Twanan kanssa Scheveningeen, joka on osapuilleen Haagin rantakaupunginosa. Tuntui varsin hauskalta kävellä orastavassa huhtikuisessa helteessä paljasjaloin pitkin rantahietikoita ja katsella maisemia. Merellä oli lukuisia ja purjeveneitä nauttimassa kelistä ja maissa silmänkantamattomiin täydellistä hiekkarantaa sekä pienenä särönä lukuisia natsibunkkereita. Vesi tosin oli niin kylmää, että jätin talviturkin heiton vielä toistaiseksi tekemättä. Hietikolla kävelyyn turtuu valitettavan nopeasti, joten siirryimme kohtuullisen tallaamisen jälkeen rantabulevardille katselemaan paikallista kevätlomamenoa. Lopuksi vielä mukava päivällinen ja kauden ensimmäiset (italialaiset) jätskit kruunuksi ennen kotiin pyöräilyä.

Kesä jee

Noin viikko sitten joku tajusi vihdoinkin kääntää oikeasta nupista ja kelit täällä muuttuivat melko kesäisiksi. Lämpöä on siinä 17 astetta varjossa ja auringossa tuntuu aivan täysin kesältä. Hauskasti myös heti lämpimän jakson alettua lehdet putkahtivat parissa päivässä käytännössä kaikkiin puihin ja maisemat muuttuivat mukavan vehreiksi.

Kesään kuuluu luonnollisesti erottamattomana osana grillaus, joten päätimme koulun hieman hellitettyä pitää pienet grilli-iltamat eilen. Tarkoitus oli kokkailla kertakäyttögrillillä pienellä porukalla hyvää safkaa ja istuskella auringossa. Ei liene hirveä yllätys, että koko homma lähti lopulta melko lailla lapasesta. Ensin parin päivän aikana sana kiersi tuttuun tapaan vaihtariporukoissa ja pari tuntia ennen grillauksen aloittamista laskimme, että paikalle tulee lopulta vähintään 20 tyyppiä. Eipä siinä mitään, kerroimme vain kaikki raaka-aineet neljällä ja valmistauduimme vähän isompiin illalliskemuihin. Seuraavaksi tasan tunti ennen kemujen aloitusta aurinko pimeni ja ukkosmyrsky tuli tilalle varsin runsaine sateineen. Yhtäkkiä olimme varsin jännässä tilanteessa, koska illallista ei enää voinut peruakaan, mutta sateessa ei oikein voinut grillata.

Ratkaisuna päädyimme varsin jäätävään vetoon ja laitoimme grillit tylysti pystyyn pyörävajaan pienistä savuongelmista huolimatta. Eihän siellä tietenkään mikään ilma liikkunut ja grillit saatiin lopullisesti lämpimäksi vasta parin tunnin yrittämisen jälkeen urugualaisen anti-palomiehen näyttäessä miten tulta käsitellään – polttavat siellä kuulemma paljon juttuja (?). Lopulta ruuat saatiin valmiiksi ja kaikki olivat jälkikäteen oikein tyytyväisiä pienestä sateen ropinasta huolimatta eikä pyörävajakaan mustunut aivan kokonaan.

Vaihtarityyliin illallisen jälkeen lähdettiin tietenkin jatkoille, jotka olivat tällä kertaa hieman paremmassa paikassa nimeltään “Yamamoto”. Paikalla oli jonkinlaiset opiskelijabileet, joiden pukuteemaan näytti liittyvän erilaiset sotilasasusteet. Sattumalta tapasin ohimennen Hollantilaisen sielunveljeni, joka oli pukeutunut Top Gun-merkillä varustettuihin lentohaalareihin ja arvostukseni oli rajaton kuten arvata saattaa. Vieläkin kaduttaa etten tajunnut kysyä mistä moiset saa hommattua.

BkBeats

Perjantaina Delftissä järkättiin ehkä lähialueen kovimmat kemut BkBeatsin muodossa. Kerran 2 vuodessa järkättäviä bileitä varten koulun arkkitehtiosasto oli muutettu ikään kuin suureksi sisäfestarialueeksi, jossa oli useita livelavoja ja DJ-alueita. Liput myytiin melko nopeasti loppuun, mutta ulkkarien keskuudessa sana kiersi sen verran hyvin, että lopulta melkein kaikki tutut olivat menossa.

Eräänlaisessa kotibileringissä oli moraalinen vuoroni olla järkkääjänä, joten pistimme kämppikseni kanssa pystyyn etkojen virkaa toimittaneet “snack partyt”. Lievällä kotiinpäin vetämisellä kutsujen kanssa tällä kertaa edes italialaiset eivät olleet enemmistönä, sillä sain haalittua lähes kaikki paikalliset pohjoismaalaiset paikalle. Etkot tuntuivat olevan kovasti porukan mieleen ja hankalinta oli saada kaikki ulos, kun viimeistään oli pakko lähteä illan päätapahtumaan.

Heti jonossa alkoi selvästi näkyä, että etukäteen bileisiin ennustettu 3000 vierailijan raja ei ollut aivan huuhaata. Sisään jonottaessa meni pyöreästi tunti, joten ehdin hyvin odotellessa kysellä paikallisilta mikä on oikein homman nimi. He selittivät, että näissä bileissä ei varsinaisesti ole mitään kuuluisia tähtiesiintyjiä vaan pienempiä bandejä kaikista eri genreistä, jotka kuplivat vielä hieman pinnan alla. Sisällä tähän ei voinut muuta kuin yhtyä, sillä kaikki illan aikana näkemäni bändit olivat vähintään hyviä vaikken niitä tuntenutkaan ja nu-jazzia soittanut “Wicked Jazz” suorastaan loistava. Ilta meni varsin vauhdikkaasti kaikin puolin ja ruotsalaisten kanssa jaksoimme riehua aina viiteen kunnes kemut alkoivat hiljalleen päättyä. Loppu viikonloppu onkin sitten mennyt unirytmin palasia kasaillessa ja Maxwellia – taas kerran – kirotessa, mutta se on pieni hinta näistä bileistä.

Loppuun parit kuvat etkoilta, joista saa vähän käsitystä myös mun kämpästä.

Ghettoelämää

Olen aikaisemminkin maininnut, että en varsinaisesti asu Delftin parhaalla asuinalueella. Lähinnä tänne kerrostalojen varjoihin on asutettu maahanmuuttajia ja aika näppärästi niihin rinnastettavia vaihto-opiskelijoita. Yleensäkin ihmisiä, jotka ovat tyytyväisiä johonkin nukkumapaikkaan ja/tai internettiin. Pienenä miinuksena täällä saattaa sitten sattua ja tapahtua hieman enemmän ja tällä kertaa kämppäni pyörävarasto on joutunut vainon kohteeksi.

Jostain syystä jo neljästi viikon sisään pyörävarastomme lukkoon on tungettu purkkaa, jonka jälkeen sitä on yritetty polttaa sytkärillä. Jälkimmäinen osa tosin paljastaa tekijän amatööriksi, koska se vain helpottaa purkan poistoa. Minkään muun asunnon pyörävarastolle ei ole tehty vastaavaa emmekä me voi vain kuin levitellä käsiä ja miettiä syytä. Purkka ei kuitenkaan ole ollut ainut temppu kiusaajien hihassa. Viimeksi eilen huomasin, että varaston oven yläpuolella olevasta levystä on puolet ruuveista kateissa, joten ilmeisesti jonkinlainen murtoyritys on ollut tähtäimessä. Ylivoimaisesti hauskin kiusa oli kuitenkin kun varastomme ovi oli teipattu maalarinteipillä käytännössä umpeen ja keskellä luki “nat lul“. Hollantia osaamattomille voin kertoa, että se ei aivan tarkoita “hyvää yötä” vaikka siltä ehkä voi aluksi näyttää.

Toistaiseksi ei ole hajuakaan kuka tämän kaiken takana on, mutta ennemmin tai myöhemmin se väkisin selviää kaikkien kämppämme asukkaiden ja muutamien kaverien käyttäessä samaa varastokäytävää jatkuvasti. Mikäli naapurin kovaa meteliä pitävät turkkilaiset kakarat paljastuvat syyllisiksi, en nää muuta mahdollisuutta kuin perinteiset pesut pihakanaalissa.

Liian kaukainen silta ja taidepläjäys

Eilinen lauantai oli varmasti onnistuneimpia vaihto-opiskeluaikanani, joten voisin muistella sitä hieman suuren kuvakertomuksen merkeissä. Lyhykäisyydessään eilen lähdimme japanilaisten Naoyan ja Daikin sekä Ranskalaisen Gaelin kanssa tutkimaan Arnhemia ja erityisesti sen läheisyydessä olevassa luonnonpuistossa sijaitsevaa nykytaidemuseota. Arhemiin junailuun menee pari tuntia, joten jouduimme vääntäytymään liikkeelle aamun sarastaessa.

Arnhem on tietyin varauksin vanha ja keskisuuri kaupunki keskisessä Hollannissa. Varasimme pari tuntia Arhemin keskustan tutkimiseen, jolle oli leimallista suuri muotiliikkeiden määrä. Jostain Japanilaisesta matkaoppaasta selvitimme tämän johtuvan paikallisesta vaatetusalan yliopistosta. Marko M:n kolme viikkoa vanha kolmen sekunnin tapaamisen perusteella tekemä luonnehdinta Naoyasta “Japanilaisena rokkitähtenä” oli sikäli oikea, että käytimme varsin hyvin aikaa “Coming soon”-muotiliikkeen tutkimiseen. Hinnoissa oli kuitenkin yksi numero liikaa, joten jatkoimme hyvin alkanutta turistihaahuilua kaupungissa. Historiallisesti Arnhem on erittäin tunnettu sillastaan, johon liittyviä tapahtumia on kuvattu mm. elokuvassa “A Bridge too far”. Toisen maailmansodan loppupuolella liittoutuneet pyrkivät suurella maahanlaskuoperaatiolla valtaamaan saksalaisilta Reinin ylittävät sillat ennen niiden tuhoamista. Arnhemissa sijaitsee näistä silloista etäisin, tunnetusti jopa liian kaukainen. Brittiläiset laskuvarjosotilaat pitivät siltaa hallussaan useita päiviä, mutta lopulta joutuivat lähes viimeiseen mieheen taistelleina antautumaan liittoutuneiden hyökkäyskiilan pysähtyessä ennen Arhemin saavuttamista. Kyseinen silta toimii valtavana liittoutuneiden urheuden symbolina ja herättää suuria tunteita. Lyhyellä vierailulla siltamuseoon opas teki hyvin selväksi paikallisten varsin nihkeän suhtautumisen saksalaisiin, joten itsekin hieman kohensin IKEAn lihapullien mukana tullutta Ruotsin lippua repussani.

Historian oppitunnin jälkeen nappasimme torilta mukaan perinteiset Hollantilaiset ranskalaiset majoneesilla ja lähdimme suunnistamaan kohti bussiterminaalia. Pienen odottelun jälkeen köröttelimme bussilla läheiseen luonnonpuistoon ja erityisesti siellä sijaitsevaan Kröller-Müller-museoon. Kyseinen museo on kenties Hollannin tärkein taidemuseo, jonka mittaviin kokoelmiin mahtuu sekä erittäin kuuluisia teoksia, että vähemmän tunnettujen taiteilijoiden huipputöitä. Lisäksi koko rakennus veistospuistoineen on melkoinen nähtävyys, josta arkkitehtuuria opiskelevat japanilaiset olivat varsin pähkinöinä. Itse museossa olevien taideteosten määrä on valtava ja minulta meni sen edes jotenkin huolella läpikäymiseen pitkälle yli kaksi tuntia. Erityisesti Van Goghin teoksia – joista pidän suuresti – oli museolla runsaasti. Poikkeuksellisesti museossa kuvaaminen oli sallittua, joten alla pieni kokoelma teoksia, jotka tavalla tai toisella koskettivat minua ilman sen kummempaa selittelyä.

Ainut häiritsevä asia museossa olivat eläkeikäisten amerikkalaisten laumat, jotka aiheuttivat jatkuvaa hälinää ja imivät kaiken elämänhalun kulloinkin kansoittamastaan tilasta. Todellisella turistihengellä he tosin kävivät läpi oppaan perässä vain kaikkein kuuluisimmat taulut, joten välttely ei ollut kovin vaikeaa.

Museon jälkeen päätimme tutustua itse kansallispuistoon, joka oli tehty varsin helpoksi vierailijoiden saadessa erityisiä pyöriä lainaan puiston eri puolilla olevista keskuksista. Hollantilaiseen tyyliin puistoon oli vielä vedetty asfaltoidut väylät, joten ei muuta kuin peuroja jahtaamaan. Mihinkään pieneen pyörähdykseen ei tietenkään voinut tyytyä vaan laitoimme tietenkin kaiken peliin ja pyöräilimme reilut kymmenen kilometriä koko puiston toiselle laidalle, josta bussi takaisin Arnhemiin oli kokonaiset kaksi euroa halvempi. Maasto oli jotakin hyvin epänormaalia Hollannille: Reitti kulki osittain kumpuilevassa metsässä ja osittain käytännössä entisen merenpohjan muodostamalla aavikolla. Hollantilaisille säille ominaisesti koko matkan oli vastatuuli ja jouduimme voimakkaaseen sadekuuroon keskellä hiekka-aavikkoa, mutta vastaavasti heti kuuron jälkeen saimme ihailla täydellistä sateenkaarta.

Märkinä ja väsyneinä saavutimme lopulta bussipysäkin ja pääsimme ilta-auringon paistaessa takaisin Arnhemiin. Terassikauden avaamisen jälkeen hyppäsimme junaan ja torkuimme taas pari tuntia takaisin Delftiin. Kohdallani ilta ei kuitenkaan jäänyt vielä tähän vaan lähdin vielä edustamaan italialaisen kaverini espanjalaisille synttäreille. Meno oli varsin…espanjalaista ja välillä kenkiä oli vaikea saada irroitettua hieman tahmaantuneesta keittiön lattiasta. Hauskaa oli joka tapauksessa ja luovutin vasta aamuyöllä väsymyksen käydessä ylivoimaiseksi. Espanjalaisten ja italialaisten kanssa aikaa viettäessä on se ilo, että elämä ei varmasti koskaan pääse tuntumaan liian tylsältä – kenties hallitsemattomalta kaaokselta, mutta ei tylsältä.